Ensimmäisenä koronakeväänä appeni kuolee äkillisesti, juuri ennen sulkutilaa. Emme ehdi kertoa hänelle uudesta lapsenlapsesta, joka vielä on vain heikko liikahdus lapsivedessä. Sinä keväänä on valtavasti sipulikukkia joka puolella, kevät tulee voimalla, vaikka talvea ei oikeastaan ehtinyt edes ollakaan, pelkkä musta maa ja ehdin jo luulla, ettei sellaisen jälkeen kevät tuntuisi keväältä. Tai voi olla, että ehkä sulkutilan vuoksi kiinnitän kukkiin niin paljon huomiota, krookuksiin, tulppaaneihin, narsisseihin, ehkä niitä on joka kevät ollut yhtä paljon, mutta ennen sitä on vain kiiruhtanut ohi, juossut bussiin ja töihin, päiväkodille tai jonnekin, nyt ei ole kiire minnekään, sillä minnekään ei voi mennä, katseella on aikaa pysähtyä.

Skillat, idänsinililjat, ovat röyhähtäneet pihoilta karkuun, ne ovat levinneet sinisiksi matoiksi pensasaitojen toisille puolille. Ajattelen, että jos lapsi on tyttö, sen nimeksi tulee Skilla. (Lapsi on kuin onkin tyttö, mutta päädymme lopulta kuitenkin ihan toiseen, syksyn lapselle vielä osuvampaan kukan nimeen, jota äitini ehdottaa). On epätodellinen olo, neuvolan käytävällä näkemäni ensimmäiset maskia käyttävät ihmiset ovat kuin suoraan jostakin scifileffasta, on outoa kantaa sisällään uutta elämää, kun maailma on nyrjähtänyt paikoiltaan, kun tulevaisuus on sumua, kun läheisen ihmisen elämä on juuri päättynyt.

Istumme lasten kanssa keittiön pöydän ääressä ja syömme mandariineja, jotka appeni on ostanut lähikaupasta hieman ennen kuolemaansa, ajattelen häntä punnitsemassa niitä, hänen selkäänsä kumartuneena vaa’an puoleen, tarkistamassa oikeaa numeroa, mandariineissa on vielä hänen kätensä kosketus, hänen liimaamansa etiketit, niin kuin kurkottaisimme vielä viimeisen kerran tämän- ja tuonpuoleisen reunan yli ja päästäisimme sitten hänestä irti. Tai ehkä emme koskaan päästäkään, ehkä etäisyydet, maailmojen rajat, ovat lopulta suhteellisia, niin kuin Tomi Kontio kirjoittaa runossaan: ”Vaikka lähtisit, et sinä katoa, / ei aurinko ole pöydälle unohtunutta mandariinia kauempana, // että maailmankaikkeus ei laajene, / että tähtien välillä ei ole etäisyyttä, / että elävät eivät ole sen lähempänä kuin kuolleetkaan” (kokoelmasta Taivaan latvassa).

Kuin olisin piirtänyt runoestetiikkani ympärille reunat

Samaan aikaan harjoittelen proosaa, etsin omaa proosalausettani, omaa ääntäni proosassa ja se tuntuu vaikealta, epäröin, katson koko ajan kahteen suuntaan, mietin, kirjoittaisinko romaania vai sittenkin runokokoelmaa, joka sekin pyörii aihiona mielessä, en oikein osaa päästää runosta irti, taipua uuteen kieleen, kuljen koko ajan näiden lajityyppien reunalla, osaamatta täysillä heittäytyä kumpaankaan.

Mielessäni pyörii Eeva-Liisa Mannerin runo ’Teoreema’, jota siteerattiin aikanaan kirjallisuuden pääsykoekirjassa Runousopin perusteet:

Inhosin kyseenomaista kirjaa, se keskittyi esittelemään runouden kaavoja, metrisiä järjestelmiä, tuntui niin kuin olisi ensin opeteltava jotkut säännöt, niin kuin matemaattiset mallit MAOL-taulukoista, ennen kuin voisi ymmärtää runoutta ollenkaan, ennen kuin voisi kirjoittaa runoutta ollenkaan, sillä rikkoakseen kaavoja, ne on ensin tunnettava. Opettelin ulkoa jambin, trokeen, heksametrin ja tankan tunnuspiirteet, mutta siitä huolimatta yliopiston ovet eivät kirjalla auenneet, pääsin Turkuun, joka oli silloin ainoa yliopisto, missä kyseinen kirja ei ollut kirjallisuustieteen pääsykoekirjana. (Nykyään ei taida pääsykokeitakaan enää olla, en sitten tiedä onko se parannus vai ei). Runousopin perusteisiin on kuitenkin valittu upeat näyterunot, kuten edellä mainittu Mannerin teksti, jossa kiteytyy jotakin myös omalle runoestetiikalleni ominaista: välähdyksenomaisuus ja voimakas visuaalisuus.

Muistan joskus jonkun runoilijan sanoneen, että proosassa täytyy kirjoittaa paljon sellaista tylsää, minkä runoudessa voi ohittaa, hypätä yli, proosassa ei voi mennä ihan suoraan asiaan niin kuin runossa, on punottava lankoja syy- ja seuraussuhteiden välille, kuljetettava päähenkilö paikasta A paikkaan B, vaikka kärsimätön runoilija ottaisi kirjoittaessaan mieluiten teleportit käyttöön. Proosassa täytyy johdattaa, taustoittaa, luoda uskottavuutta, selitellä ja avata, jotta lukija ei putoaisi kärryiltä ja se on runoilijalle vierasta, sillä runoilija haluaisi karsia ja deletoida kaiken mikä tuntuu ylimääräiseltä, rönsyt ovat runoilijalle – ainakin minulle - kauhistus.

Oma runouskäsitykseni on tuntunut vuosi vuodelta kapenevan, kuin olisin piirtänyt runoestetiikkani ympärille reunat, joita en pysty ylittämään, kuin olisin vanginnut itseni laatikkoon. Tajuan, että olen parin viime vuoden aikana välttänyt kanssakollegoiden kommentointipyyntöjä, sillä olen pelännyt, että yritän vain taivuttaa heidän keskeneräiset runoteoksensa vastaamaan paremmin omaa runoestetiikkaani, enkä osaa enää kuunnella sitä mikä on tekstin itsensä suunta ja pyrkimys. Tajuan että oma runouskäsitykseni on muuttunut kuin yhdeksi luvuksi Runousopin perusteista: olen keksinyt runouteen omat sääntöni, omat kaavani, joiden läpi luen kaikkea muutakin runoutta.

Tämän vuoksi minun on päästettävä hetkeksi runoudesta irti, leikattava auki kipsi ja murrettava väärin luutunut jalka uudelleen, tai no, tämä oli kehno vertaus, sillä jalanhan täytyy luutua taas, johonkin toiseen asentoon vain, jotta sillä voi taas kävellä. Ehkä täytyy siis pikemminkin tarttua moukariin tai hypätä puskutraktoriin ja jyrätä väärin rakennettu talo maan tasalle, tai sitten vain puhkua ja puhaltaa se nurin. Ehkä täytyy hypätä uima-altaan reunalta veteen, sukeltaa pää edellä proosaan, opeteltava rönsyily ja lavertelu, opeteltava kirjoittamisen aakkoset uudelleen, itse asiassa: opeteltava ajattelemaan kokonaan uudelleen.

Harha-askel proosan puolelle on minun kohdallani välttämättömyys, jotta voin jatkaa runoilijana, jotta kirjoittamiseni voisi murtautua ahtaaksi määrittelemästäni estetiikasta ulos, jotta runot voisivat taas virrata vapaasti, hengittää reunoista.

Pian syntyy tyttö jolla on sinun silmäsi

Ensimmäisenä koronasyksynä syntyy tytär. Juuri ennen tyttäreni syntymää äitini sairastuu vakavasti ja suru leijuu uuden elämän ihmeen yllä tumman pilven tavoin. Miksi vielä äidinkin piti sairastua, kun emme ole ennättäneet toipua vielä edellisestäkään menetyksestä? Ehtiikö isoäiti nähdä tyttärentytärtään, jonka saapumisesta hän niin paljon iloitsi? Hetkessä on yhtä aikaa läsnä valtava onni ja samaan aikaan haikeus siitä, että tyttären tullessa, äitini on pian lähtevä, että tytär saa pitää isoäitinsä niin vähän aikaa, että pojantytär ja isänisä ohittivat toisensa, toisiaan näkemättä, täpärästi, ylittäessään maailmojen reunat. Sanna Karlström kuvaa runokokoelmassaan Saatesanat hienosti tätä kuoleman ja syntymän yhtäaikaisuutta, ilon ja surun paradoksaalista kietoutumista toisiinsa: ”Minä ikävöin sinua kuin kesää kesällä, / sitä mikä on kuin palatakseen, / pian syntyy tyttö jolla on sinun silmäsi, / ja juoksee kesän halki, poispäin.”

Maailmanlaajuinen pandemia, ilmastonmuutos, Ukrainan sota, perhepiirissä leijuva murhe. Tajuan että maailma on pysyvästi muuttunut, tulevaisuus on epävakaampi kuin ennen, onni on vain saari mustalla merellä. Voi olla, että elämässä ei enää koskaan tule olemaan sellaista huoletonta aikaa niin kuin omassa nuoruudessani (kun kaikki läheiset olivat vielä terveitä ja elossa, kun ilmastonmuutoskin oli lähinnä vain kaaviokuva maantiedon oppikirjassa, ’kasvihuoneilmiö’-otsikon alla, eikä koronasta ollut tietoakaan), voi olla, että sitä ei koskaan ole ollutkaan, mutta en vain ole sitä aikaisemmin tajunnut, voi olla, että olen astunut vain pysyvästi keski-ikään, jolloin oma kaikkivoipaisuus lopullisesti haihtuu ja on pakko hyväksyä oma ja kaikkien muidenkin kuolevaisuus, elämän rajallisuus.

Tulppaanit, jotka ovat kaikkea muuta kuin Sylvia Plathin negatiivissävytteiset kukat

Myöhään lokakuussa istutamme äitini kanssa tulppaaninsipuleita appeni talon pihalle, mietin itsekseni mahtaako äiti nähdä enää kevättä, tulppaaneiden nousevan mullasta. Kaivamme kovasta maasta juuria sipuleiden tieltä, emme ole tajunneet tuoda paikalle tuoretta multaa, pudotamme vain sipulit nurmikkoon kaivamiimme kuoppiin ja toivomme että se riittää:

Emme ole oikein tienneet mitä tehdä vanhalle, keltaiselle puutalolle, joka on kuin suoraan jostakin Ilon Wiklandin kuvittamasta Astrid Lindgrenin kirjasta, niinpä olemme vuokranneet sen veljenpojalleni, joka opiskelee puutarhuriksi, täyttää talon huoneet chiliviljelmillään, kasvilampuillaan, naapurit ovat iloisia, että talossa on taas elämää, valot loistavat ikkunoissa syyspimeällä.

Tulppaanit nousevat kuin nousevatkin juurakkoisesta maasta seuraavana keväänä, äitini ehtii nähdä ne vielä, tämän yhden kevään hän näkee vielä, nämä tulppaanit, jotka ovat kaikkea muuta kuin Sylvia Plathin ’Tulppaanit’ -runon raskaat, negatiivissävytteiset kukat: ” Tulppaanit ovat ensinnäkin liian punaisia, ne satuttavat  minua/ --/Elämänhaluiset tulppaanit syövät happeani”. Päinvastoin, nämä tulppaanit ovat lohdullisia, ne ovat merkkejä elämän ikiaikaisesta kiertokulusta, jatkuvuudesta, ne ovat puhkaisseet tiensä läpi maankuoren ja kylmän kevään, pitkään maassa viipyneen lumen ja jään, harmaan murheen.

Ehkä maailmojen reunat repeilevät

Elokuussa vietämme satavuotiaan talon pihalla tyttäremme kastejuhlaa (vierasmäärää on rajoitettu pandemian takia ja tuntuu haikealta, että vain osa läheisistä voi olla paikalla), juhla on lykkääntynyt koronan takia, sitten sairastelujen takia ja viime hetkellä juhla lykkääntyy vielä muutamalla tunnilla sateen takia, kymmenkuinen tyttäremme osaa jo kävellä. Äitini saa vielä jakaa tämän juhlan kanssamme, vielä tämän yhden juhlan, yhden elokuun, hän pitää tyttärentytärtä sylissään, mutta appeni ei näe tätä hetkeä, ei pojantytärtään. Hänen läsnäolonsa on kuitenkin täällä, kaikkialla, pihakeinussa, jossa hänellä oli tapana istua vanhempien lastemme kanssa, kasveissa, joita hän vaali, tuonpuoleinen ja tämänpuoleinen ovat läsnä tässä hetkessä, tässä hetkessä on kaikki ajat.

Ajattelen, että ehkä elämä on pikemminkin runoa kuin proosaa, sarja hetkiä, välähdyksiä, satunnaisessa aikajärjestyksessä, pikemminkin kuin jokin keinotekoinen, kronologinen tarina, tai ehkä se on kaikkea sitä yhtä aikaa, tämä hetki on maailmojen reunalla tai ehkä maailmojen reunat repeilevät, tämänpuoleinen ja tuonpuoleinen virtaavat toisiinsa, ilta-aurinko paistaa, tuoksuu sateelta ja ruoholta, kiviaidalla tasapainoilevalta naapurin kissalta, läheisen kirkon kello kuuden soitto lävistää juhlassa esiintyvän Ulla Kollan luontomystiikkaa tihkuvan kappaleen Hallahunnun alla, kristillinen ja pakanallinen virtaavat toisiinsa, tai ehkä kaikki hengellinen on lopulta vain saman asian ilmentymää, samaa panteismia: