I
On taas koivujen aika, koivujen juhla,
taas koivujen valtakunta
on laskeutunut maan päälle,
vallitsee teiden varsilla ja talojen vierillä
niin kuin suurin voima vallita voi.
On taas koivujen aika, koivujen juhla,
ja pienen koivun pienet lehdet
kasvavat penkin läpi, työntyvät sen rakosista
niin että istuja saa kosketuksen,
koivunlehden hipaisun,
vaikkei sitä edes huomaisi.
On taas koivujen aika, koivujen juhla,
kun vanhimpien koivujen oksilla
kasvavat heleät keveät lehdet,
läpikuultavat ja keltaiset.
On taas koivujen aika, koivujen juhla,
kun rantojen nuoret koivut ahnaasti
imevät valoa, juovat vettä,
ahnaasti ojentuvat kohti täyttymystä,
jonka vihreän vihreän hetki
niille antaa, meillekin.
II
Koivun lehtien läpikuulto
on aurinko ja vihreä yhtäaikaa,
miten valo tulee vihreän läpi
ja on siten enemmän valoa:
osa läpäisystä jää lehteen näkyviin,
auringon läpäisyvoima
tulee näkyväksi, lepattaa edessä
purjeena ja maalauspohjana.
Tuo koivu on sinun kaltainen,
kaltaisesi kun kosketamme:
värehtivä, välkehtivä, kieppuva
taas uuden aamun raikas.
III
Miten hautausmaan suurissa vanhoissa koivuissa
on eniten toukokuuta, eniten vihreän hyökyä
ja humahdusta, miten kuolleiden valtakunnan yllä liikkuu
eniten syntymää: jokaisessa koivussa pyörteilee ja tanssii
niin monta äskettäin puhjennutta lehteä, näkyy ja kuultaa
niin monta lehtien muotoa että on kuin tuossa tanssissa
olisi maailman kaikkien tanssijoiden liike kerralla,
kaikki tanssivat kädet ja jalat lehtien liikeradoissa,
lehtivihreän värähdyksissä, kääntyilyissä, kosketuksissa.
Lehtien muodot ovat maan muotoja, niemiä ja rinteitä,
lehtien välkehtivä liike kuolleiden kasvojen yllä
on tanssijoiden pyrähdyksiä näyttämöllä, juoksahduksia,
syviä virtoja ja polkuja joiden varsilla kuolleet
huutavat eläville: älkää hellittäkö, älkää lopettako,
täällä meidän luona ei ole mitään, täällä ei ole mitään;
älkää hellittäkö elämästä toukokuuta kaikin aistein,
toukokuun aika on lyhyt, ja sen kaiken voi helposti unohtaa,
unohtaa niin kuin unohtaa vanhat vaatteensa, vuotensa.
Miten hautausmaan suurissa vanhoissa koivuissa,
kuolleiden valtakunnasta nousevissa koivuissa,
on eniten toukokuuta, eniten vihreän huumaa ja kutsua,
eniten sitä mikä ei hellitä eikä kuole, palaa aina.
IV
On taas päivä,
on taas koivut.
On taas männyt,
on taas taivas.
On taas aurinko,
on taas valo.
On taas kivet,
on taas kalliot.
On taas lähtö,
on taas paluu:
paluu paluu:
päivä on palannut kotiin
pitkältä karkumatkaltaan,
palannut kallioille,
joilta näkee kaupungin ja näkee metsän,
näkee niiden rajan
ja ettei mitään rajaa ole.
Ne kalliot kuuluvat
leikkikaveruksille ja rakastavaisille.