Olen jo pitkään noudattanut tiettyä filosofiaa kirjastoissa vieraillessani. Otan kirjan hyllystä sokkona, avaan sen siltä sivulta kuin se haluaa kevyimmin aueta, ja luen eteeni aukeavan tekstin. Jos se puhuttelee senhetkistä minua edes vähän, luen toisen ja saatan päätyä lainaamaan teoksen. Jos ei, toisen tai kolmannenkaan yrityksen jälkeen, asetan teoksen takaisin paikoilleen, hellästi, kunnioittaen, odottamaan uudelleenlöytymistään.

Lainausfilosofiani on peräisin yrityksestäni välttää ennakko-odotuksia ja luuloja. Jos mahdollista, en halua tietää kirjoittajasta mitään ennakkoon. Haluan sanat ja lauseenvastikkeet sisääni ilman takakansien tähtiluokituksia ja ”Really a great book” hypetyksiä (vrt. George R.R Martinin identtiset sanat sekä The Dark Forestin että Death´s Endin kansissa). Haluan taian tapahtuvan, sormen hipaisevan sieluani, jonkun säikeen värähtävän. Haluan jonkin sanan, tai lauseen kun linnun sisällä on valo se lentää soivan niin kuin se tänään, tässä hetkessä ja tuon instrumentin kautta vain soi. Joskus se on Gustav Mahlerinin 6. sinfonian tajunnan (ja korvat) räjäyttävä vasaran isku, joskus Heilung- yhtyeen keijunohut, heleä hindukello. Ja joskus, joskus se on rakastelua ajan ja tilan tuolla puolen; tässäolemista, hekumaa, ykseyttä ja yhdessä ymmärtämistä; sitä maisemaa mihin kirjoittajan avoin käsi kutsuu ja sitä, mihin lukija kirjoittajasta huolimatta katseensa laskee.

43. Outoa laittaa sivunumero otsikon paikalle. Ehkä se kertoo jostain; vuoden päivistä, kokemuksista, ajan suhteellisuudesta? Siitä, että päivät ovat vain näennäisen loputon numerokavalkadi? Ajatus kutittelee, höyhen jalkapohjissa. Tämä kirja on kevyt (nostelen sitä ylös ja alas; kokeilen jos ylhäällä se äkkiä muuttuisikin linnuksi), ja sopivan raskas; se pysyy kämmenellä pitelemättä, vangitsematta. Tämän minä poimin tänään. En tiedä kuka sen kirjoittaja on, mutta tiedän, että on outoa laittaa sivunumero otsikon paikalle.

Tiedän myös, että runo on keskellä sivua. Että se on jotenkin kepeä, keveä, vakaa, vakava, iloinen. Maistelen miltä sen sanat maistuvat. Miten se virtaa. Minä pidän tästä runosta. Ehkä minä voisin analysoida sen, rikkoa tuon lumouksen? Asetella molekyylit kartalle, vangita ne taulukoihin, omille vakaille kiertoradoilleen?

Minä tiedän mistä puhun. Olenhan saanut yliopiston Creative Writing -runokurssista elliptisen nollan. Yritin kyllä parhaani mukaan analysoida John Keatsin upeita sonaatteja ja Percy Shelleyn symboliikkaa, mutta metre- sanan kirjoittaminen meteriksi oli vanhan liiton opettajalleni blasphemy ja witchcraft. Taiteessa ei tehdä virheitä, ja jos tehdäänkin, niin ei ainakaan runoanalyysissä. Tai jos tehdäänkin, niin ei ainakaan hänen tunneillaan. Tai jos tehdäänkin.

En tiedä mitä runous hänelle edusti mutta epäilen sen olleen jotain, jonka voi redusoida osiinsa ja koota takaisin. Jotain, jonka voi selittää ja selvittää. Jotain jossa ”sininen (B) on magentanpunaisen (M) ja syaaninsinisen (C) yhdistelmä subtraktiivisessa värinmuodostuksessa” eikä viitta tielle, josta joskus on menty.

Nykyisin vallalla ja universaaleina ideaaleina tuntuvat olevan pyhä kolmiyhteys; (epäeläimellinen) tehokkuus, (tunteeton) loogisuus, ja (sieluton) järki. Runoilijana kirjan molemmin puolin en kaipaisi kuulla noiden kautta puhuttuina yhtäkään sanaa. Katsojana en halua tietää kuinka temppu tehdään. Ymmärrän kyllä, että parhaimmillaan taikatekniikka on olennainen osa esitystä mutta vaikka näen salaoven varjon, haluan ummistaa silmäni.

Runous elää reunoista. Rajapinnoista ja rajoista, niiden rikkoontumisista. Sormista, jotka kurottavat lammen läpi, koskettaakseen toisia. Taika tapahtuu, kuten levyn kannessa sanotaan.