”Lukeminen kannattaa aina” kuulostaa kirjamessuotsikolta, johon tekee mieli heittää vastaukseksi: ei tosiaan kannata! Provosoivat heitot ovat helppoja, hankalampaa on miettiä merkityksiä.

Mitä on lukeminen. Ja mitä tarkoittaa, että se kannattaa.

Lukematta en olisi ikinä alkanut kirjoittaa. Ja se, että luin monta vuotta nuorena lähes yksinomaan runoja, on rakentanut kirjoittamiselle pohjan, joka on liikkuva, kuin lentohiekkaa. Siitä haen yhä tukea tiukkoina hetkinä eli silloin, kun jään jumiin.

Taija Roiha kirjoittaa esseessään Miten mennä yli (kirjassa Säihkyvät utopiat), että ”[m]erkityksellisissä tapahtumissa on aina kysymys jonkinlaisesta hankauksesta ja lopulta reunaa kohti heittäytymisestä.”

Ajatus pätee myös hyvän runon lukemiseen.

Nyt, kun tarvitsen kiilaa ja ristivalotusta siihen, mitä kirjoitan, otan runokirjan hyllystä. Se on Rakel Liehun Readymade, jonka etulehdellä lukee Johanna-95. Kirja on ostettu Hiltusen antikvariaatista, tietenkin. Muistan, miten luin sitä Sofiankadun puodissa hyllyn äärellä, miten maksoin sen kassalla – tarvitsetko kantovälineen? – miten vein sen kämppääni Krunikkaan ja jatkoin lukemista, alleviivasin, kirjoitin lyijykynällä marginaaliin, ja nyt ihmettelen merkintöjäni.

Kun on reunalla, voi pudota tai lähteä lentoon. Kirjoittamisessa noita reunoja tulee vähän väliä vastaan. Kohtia, joista ei hetkeen pääse eteenpäin. Äkkipysähdys. Mitä tehdä. Seistä ja tuijotella maisemaa, joka onkin mykkä.

Liehun Readymadella on siivet. Se ei pysähdy. Siksi se pakottaa, työntää minutkin liikkeelle.

Teen romaania.

Olen itsepäinen, mutta niin on myös romaanini päähenkilö. Nyt hän vastustaa aikasiirtymiä, joita kirjoitan. Hänestä ne ovat rasittavia. Mikä sitoo tasot yhteen, mikä on niitten mielekkyys: millä tavalla mennyt kutoutuu yhteen preesensin kanssa niin, että ajasta tulee orgaanista, elävää kudosta, sellaista jota elämme? Mieti, hän inttää, aika ei oikeasti katoa eivätkä kuolleet mene kokonaan pois. Kirjoittaminen on painia kuoleman kanssa, ja mitä enemmän muistelet, sitä selvemmin näet, että lapsuuden tapahtumat ovat tässä, sinussa.

Ja olen taas 70-luvulla, olen tyttö, joka lähetetään kuumana kesäpäivänä viemään roskapussia, keittiössä radio kaiuttaa uutisia, tyttö juoksee ulos ja pussin kyljestä sojottava lasinsirpale viiltää pohkeeseen syvän haavan. Tyttö säikähtää, pujahtaa pyöräkellariin tutkimaan haavaa, tuijottaa verta joka värjää nilkkasukan punaiseksi ja valuu kellarin lattialle.

On ilta, katson ikkunasta pimeää metsää, ajattelen päähenkilöäni ja hänen itsepäisyyttään, ajattelen miten kuoleman kanssa painitaan, miten luiset otteet sillä on.

Metsään lähtevästä polusta tulee mieleen vanha venäläinen tarina Vasilisasta. Viaton Vasilisa lähetettiin metsän halki noita Baba Jagan talolle. Hän olisi eksynyt moneen kertaan ellei pikku nukke, homunculus hänen taskussaan olisi pomppinut ylös ja alas kuiskaillen ohjeita: vasemmalle! oikealle! Nuken hän oli saanut äidiltään. Lopulta Vasilisa pääsi metsän keskelle noidan taloon. Baba Jagan tylyys ja pahuus olivat terä, joka Vasilisan oli kohdattava päästäkseen viattomuudestaan. Viattomana ei voi kasvaa aikuiseksi (eikä selvitä metsän halki), mutta tietoiseksi tuleminen on raskasta.

Tarinassa on monia ulottuvuuksia ja tulkintoja, kuten arkkityyppisissä tarinoissa aina. Se muuttuu vuosien myötä, koska lukija muuttuu.

Näen nyt, että Vasilisa selviää takaisin, koska hän kantaa pääkallolyhtyä: pääkallon sisällä palaa valo. Hänellä on kuolleelta äidiltä saatu nukke ja pääkallolyhty.

Hän ei ole enää viaton.

Makaan sängyssä, ajattelen Vasilisaa, se on initiaatio – metsän läpi, aina metsän! – kauhean, kiehtovan, hullun-kutsuvan Baba Jagan talolle, noidan joka ei pelkää, joka tekee mitä tahtoo. Kuka ei tuijottaisi sellaista noitaa, kun se tulee kadulla vastaan, paksulinssisissä silmälaseissa, takkuinen tukka poninhännällä, farkuissa ja virkatussa tunikassa, savua puhaltaen, vastaantulijoita halveksien.

Vai tekeekö Vasilisa matkan ajan läpi?

Makaan sängyssä, en saa unta. Otan yöpöydältä Readymaden, sen lentävät lauseet auttavat irtoamaan omista mietteistä, katson sanoilla maalattuja kuvia.

Aamulla kohoan unista pintaan. Mittaan kahvia suodattimeen, juon kupillisen pöydän ääressä seisten. Tajuan, miten ratkaisen aikasukelluksen kirjassani ja miten se voi asettua tarinaan. Päätän kokeilla. Uni on ratkaissut asian: Readymaden liikkuvien lauseitten ja Vasilisan avulla uni on ratkaissut sen. Se on keikuttanut luista lyhtyä ja puristanut nukkea ja vienyt minut heittäytymään reunalle, huomaamaan, etten putoa.

Runot Rakel Liehun kokoelmasta Readymade (WSOY, 1995)