Silloin näin unta. Yö yön jälkeen näin unta, jossa kirjoitin käsittämätöntä tekstiä. Kieltä, joka ei tarkoittanut mitään. Sanat olivat tavallisia, luonnollisessa kielenkäytössämme tunnistettavia sanoja, lauseet rakentuivat totunnaisilla tavoilla, mutta yhtä kaikki teksti oli käsittämätöntä.
En osaa tarkalleen kuvailla, millä tavalla — kysehän on pelkästä unesta — mutta muistan vuolaan unissakirjoittamisen keveän autuaallisuuden. Ikään kuin olisin vapautunut taakasta, jota en ollut tiennyt edes kantavani.
Valve-elämäni yritykset kirjoittaa puhdasta, merkityksetöntä tekstiä ovat kuitenkin kaikki epäonnistuneet. Haalin, haalin, luen. Ja mitä löydänkään? Kirjoitan aina jostakin. Väistämättä jostakin, silloinkin kun en ole pyrkinyt siihen. Se jokin vain eksyy mukaan, alkaa merkitä. Sanat sen tekevät, ne kommunikoivat keskenään. Yhyttävät ja merkityksellistyvät.
Toki voisin kiertää tämän. Voisin kaiketi kehittää kielenkaltaista, jolla ei ole kieliyhteisöä, mutta se ei herätä minussa samanlaista rakkautta ja kiintymystä kuin meidän kielemme ja sen vuotaminen merkityksellisyyden reunalle.
Mietin, onko tällainen tilallinen ajattelutapa, jossa merkitys on kielen keskiössä, ei jossain sen reunamilla, muillekin tunnistettavampi? Oletan. Mutta ajatuksen voi kiertää myös nurin: keskellä, kaiken ytimessä on merkityksistä vapaa kielenkäytön alue viehättävine äänteineen, kirjaimineen, mutta reunojaan kohden se sekoittuu, ottaa sisäänsä, kurottaa itsensä ulkopuolelle.
(Mutta huomionarvoista on, että liikkeen suunta on yhä sama, keskeltä kohden reunoja. Hassua, edes ajatuksella leikkiessäni en saa suuntaa kääntymään. )
Runoja lukiessani viehätyn usein tyhjästä tilasta paperilla. Kuhina valkoisessa on jonkinlaista tekstistä lähtevää, mutta siihen palautumatonta. En tarkoita niinkään rivien välien lukemista, kuten tavataan sanoa silloin, kun luetaan tekstin piilotettuja merkityksiä. Tarkoitan marginaalien, paperin reuna-alueiden tyhjien tilojen lukemista. Ehkä en kutsuisi sitä tulkinnaksi, mutta miksi sitten? Se on ajatuksiin vaipumisen nautintoa, päämäärätöntä unohtumista runon äärelle. Se on ajattelun ja kokemisen hedelmöittymistä tavalla, joka ei ole tekstin tulkintaa, vaikkakin mitä suurimmassa määrin tekstilähtöistä.
Vaikka uneni kirjoitus ei ole koskaan tullut luokseni hereillä ollessani, niin jossain sen — unen, tekstin, runon — reunamilla olen ajoittain tavoittanut jotain samankaltaista keveyttä ja ihmetystä.