Aihe vaivaa useita pöytälaatikkorunoilijoita: Saako runokokoelmansa julkaistua vasta, kun kuuluu kirjallisiin piireihin? Pitääkö tuntea oikeat ihmiset, jotta portit kirjailijuuteen aukeavat? Lyhyt vastaus molempiin kysymyksiin on kahden merkin mittainen. Vähän pidempi vie tämän kolumnin verran.
Oma matkani kohti useita ja erilaisia kirjallisuuspiirejä, nimettyjä, nimeämättömiä, toistensa kanssa sekoittuvia, pieniä ja suuria, alkoi vuoden 2009 keväällä. Olin melko tyypillinen ensimmäisen vuoden kotimaisen kirjallisuuden opiskelija: kunnianhimo oman kirjoittamisen suhteen oli ajanut yliopisto-opintoihin.
Yliopiston Nykykirjallisuus-kurssin viimeisellä luennolla runoyhdistys Nihil Interitin aktiivit kertoivat yhdistyksestä ja Tuli&Savu-runouslehdestä. Olin hiljattain löytänyt sen mitä kokeelliseksi nykyrunoudeksi kutsutaan, ja sitä myötä myös uuden kosketuksen omaan runonkirjoittamiseeni. Nämä runoilijat ja runoaktiivit tukivat olemuksellaan heti sitä käsitystä, joka minulla on yhä kaikista erilaisista kirjallisista toimijoista, aktiiveista, ryhmistä ja piireistä: avoimia, mukavia ihmisiä, jotka tekevät intohimoisesti sitä, mitä rakastavat.
Viikon päästä löysin itseni runoyhdistyksen vuosikokouksesta, jossa minut yllättäen valittiin toimistonhoitajaksi. Kun eräs runoilija vielä pyysi minua ihan vain ystävällisyyttään lähettämään hänelle runokäsikirjoitukseni kommentoitavaksi, ajattelin, että onpa aikamoinen vauhti päällä. Että olen ”sisällä”. Että jos sama meno jatkuu – jos tämä yhteisö imee minut mukaansa – esikoiskokoelmani julkaistaan vuoden päästä syksyllä.
No, ei julkaistu.
Kyse ei ole siitä, etten olisi saanut ensimmäisestä runokäsikirjoituksestani erinomaista palautetta. Se oli sekä tarkkaa että yleisluontoista ja sisälsi niin konkretiaa kuin ehdotuksia suuriksi linjoiksikin.
Mutta en ollut palautteelle valmis. Otin sen kyllä tosissani, yritin jatkaa työtä, mutta ei sille mitään voinut: innostus kuoli ammattilaisen perusteltuun näkemykseen siitä, että en ollut vielä valmis runoilija. Minusta ei tulisikaan julkaissutta runoilijaa päivässä, ei edes vuodessa!
Ongelmani oli tietenkin se, että pohjimmiltaan en halunnut kirjoittaa parasta mahdollista runokirjaa. Halusin kirjoittaa julkaisukelpoisen runokirjan. Sanalla sanoen: tulla runoilijaksi. Eikä sillä asenteella synny valmista teosta.
Etenin piireissä, mutta en juurikaan paperilla
Muutamia satunnaisia lehtijulkaisuja lukuun ottamatta kirjoitushommat jäivät jäihin. Erilaisten kirjallisuuspiirien enemmän tai vähemmän tietoinen kartoitukseni sen sijaan jatkui. Uudenlaista lavarunokulttuuria Suomeen tuonut Helsinki Poetry Connection oli juuri syntynyt, ja päädyin sitä kautta mukaan toimintaan ja esittämään tekstejäni lavoilla. Pian minua pyydettiin kirjallisuusjärjestö Nuoren Voiman Liiton hallitukseen. Etenin piireissä, mutta en juurikaan paperilla.
Kunnes pari vuotta sitten erään suuren kustantamon kustannustoimittaja pyysi minua lähettämään hänelle käsikirjoitukseni. Hänen tallinsa runoilijat olivat ilmeisesti vinkanneet minusta, joten iskimme kättä päälle: palauttaisin hänelle muutaman kuukauden päästä pinkan.
Jokin asenteessani tuntui muuttuneen. Kävin töihin, ihan oikeasti töihin. Kirjoitin päivittäin määrätavoitteella, ja sain deadlineen mennessä kasaan ensimmäisen version käsikirjoituksesta, josta olin aika innoissani.
Luovutin kirjekuoren kustannustoimittajalle. Kului kiduttavat puoli vuotta, kunnes viimein tapasimme. Palaute oli erinomaista. Jälleen tarkkaa mutta yleisluontoista, yksinkertaisesti osuvaa. Mutta mieleeni jäi lähinnä yksi lause: ”En lähtisi jatkotyöstämään tätä.”
Enkä lähtenytkään. En tiedä, olisiko pitänyt. Se ei ole olennaista, sillä tämä on: halusin yhä kirjailijaksi, en kirjoittaa parasta mahdollista kirjaa. Palaute lannisti minut, sillä se ei ollut kutsukirje kirjailijuuteen.
Joten: Ei. Suhteet eivät tee runoilijaa. Mutta kyllä ihmisten tuntemisesta hyötyä on: voi saada pinkkansa etevän kustannustoimittajan innostuneen kiinnostuksen kohteeksi. Toisaalta piirien ympäröimälle kehkeytyy helposti illuusio siitä, että on pidemmällä kirjoituspuuhissaan kuin todellisuudessa onkaan. Hyviä kirjoja kirjoitetaan nimittäin ihan vain kirjoittamalla niitä. Saattaa hyvinkin olla, että uskon siihen jo itsekin. Saattaa.
Kirjoittaja ei ole kirjailija.