Jano-lehti

Runouslehti kaikille

#7 numero. Hiljaisuus.

Giacomo
Leopardi:
Aasialaisen paimentolaisen öinen laulu

Giacomo Leopardi
Giacomo Leopardi (1798–1837) oli italialainen runoilija, kirjailija ja filosofi. Nuorena kuollutta Leopardia pidetään yhtenä aikakutensa haastavimmista ajattelijoista ja italialaisen runouden suurimmista nimistä.

Aasialaisen paimentolaisen öinen laulu

Mitä teet, Kuu, taivaalla? kerro, mitä sinä teet,
hiljainen Kuu?
Nouset illalla ja kuljet
mietteliäänä aavikoilla, sitten lasket.
Vieläkö jaksat
loputtomiin kulkea ikuisia kiertoteitä?
Vieläkö ikävä väistyy, vieläkö viitsit
katsella samoja laaksoja?
Sinun elämäsi muistuttaa
paimenen elämää.
Nousta aamun ensivalon myötä,
ajaa lauma niittyjen poikki, ja nähdä
vain lampaita, lähteitä ja ruohoa;
sitten illalla uupuneena käydä levolle
mitään enempää toivomatta.
Kerro, oi Kuu: mitä arvoa
on elämällä paimenelle,
omalla elämälläsi sinulle? Kerro, mihin johtaa
tämä lyhyt harhailuni,
tai sinun ikuinen tiesi?

Valkohapsinen vanhus, hauras,
puolipukeissa ja paljain jaloin,
valtava taakka harteillaan,
ylös alas vuorille ja laaksoihin,
terävillä kivillä, hiekassa ja risukossa,
läpi tuulen ja tuiskun kiiruhtaa,
kiiruhtaa ja hengästyy,
yli virtojen ja soiden,
kompuroiden ja nousten, nopeammin kiiruhtaa,
vailla lepoa tai helpotusta,
rähjäisenä ja verissä päin, kunnes viimein
hän saapuu minne tie
ja kaikki tämä vaiva vie:
hirvittävän kuilun partaalle.
Sinne hän suistuu ja kaikki unohtuu.
Tätä, neitseellinen Kuu,
on kuolevaisen elämä.

Työlästä on ihmisen syntyä
ja jo syntyessään hän uhmaa kuolemaa.
Ovat kipu ja kärsimys
hänen ensimmäinen kokemuksensa, ja siitä lähtien
äiti ja isä
lasta lohduttavat syntymisestä.
Lapsen kasvaessa
he hänestä huolehtivat ja pyrkivät
sanoin ja teoin
urheutta ja lohtua häneen valamaan
siksi, että hän syntyi ihmiseksi:
suurempaa rakkautta
ei vanhempi voi lapselleen suoda.
Vaan miksi päästää päivänvaloon,
miksi elämään opettaa,
sitä, jota elämästä täytyy lohduttaa?
Jos elämä on kärsimystä,
miksi siedämme sitä?
Eheä Kuu, tämä
on kuolevaisen tila.
Mutta sinä et ole kuolevainen,
ja sanoistani kai vähät välität.

Silti sinä, ikuinen kiertolainen,
joka niin mietteliäs olet, ehkä ymmärrät
tätä maanpäällistä elämää,
kärsimystämme, huokailujamme, mitä ne ovat;
mitä on tämä kuoleminen, tämä viimeinen
olemuksen kalpeneminen,
maailman jättäminen, kaiken tutun,
rakkaan seuran hylkääminen.
Ja varmasti sinä käsität
asioiden syyt, ja mitä mieltä
on aamulla, illalla,
ajan loputtomalla juoksemisella.
Varmasti tiedät mille suloiselle rakkaudelle
kevät nauraa,
kuka kuumuudesta nauttii ja mitä virkaa
talven jäätävyydellä on.
Tuhannet asiat tunnet, tuhannet käsität,
jotka yksinkertaiselta paimenelta ovat kätketyt.
Usein, kun katselen, miten sinä
niin hiljaa lepäät aution niityn yllä
horisontin sulautuessa taivaaseen,
tai kun askel askeleelta seuraat
laumaa, jota eteenpäin paimennan,
ja kun näen tähtien taivaalla palavan,
kysyn hiljaa mielessäni:
miksi kaikki nämä valot?
Mitä merkitsee tämä loputon ilma,
taivaan hiljainen syvyys? Tämä
ääretön yksinäisyys? Ja mitä olen minä?
Näin kysyn itseltäni, ja tältä
suurenmoiselta näkymältä
ja sen lukemattomilta eläjiltä
ja maan ja taivaan äärettömiltä
liikkeiltä ja tapahtumilta,
jotka ikuisesti jatkavat
vain palatakseen alkuunsa.
Mitään merkitystä, mitään mieltä
en näe. Mutta varmasti sinä,
kuolematon neito, käsität tämän kaiken.
Se mitä itse tiedän ja tunnen
on että näistä ikuisista liikkeistä,
oman olemukseni hauraudesta,
toiset ehkä iloa ja tyydytystä
voivat saada: minulle elämä on pahaa.

Oi lepäävä laumani, oi te onnelliset
jotka ette, niin luulen, omaa kurjuuttanne tunne!
Miten kadehdinkaan teitä!
En yksinomaan siksi,
että vaikutatte murheettomilta;
että kaikki huolet, kaikki vaivat,
kaikki hurjat pelot äkkiä unohdatte,
vaan koska ette koskaan ikävysty.
Kun käytte nurmelle, varjoon pitkäksenne,
tunnutte levollisilta, tyytyväisiltä
ja suuren osan vuotta
vietätte näin pitkästymättä.
Mutta kun itse istun nurmelle, varjoon,
ikävä kuin pistävä neula
käy mieleeni ja riistää
minulta levon ja rauhan.
Silti en kaipaa mitään,
eikä minulla vielä ole syytä kyyneliin.
Mistä nautitte ja miten paljon,
en osaa sanoa, mutta olette onnekkaita.
Itse nautin hyvin vähästä,
oi laumani, mutta yksin tätä en valita.
Jos te puhuisitte, kysyisin teiltä:
– Kertokaa, miksi
lepo ja joutilaisuus
kaikkia eläimiä miellyttää,
vaan jos itse käyn maate, ikävä mieleni valtaa?

Ehkä jos minulla olisi siivet
lentää pilvien ylle
ja yksitellen saisin tähdet laskea
tai kuin salama hypähdellä huipulta huipulle
olisin onnellisempi, armas laumani,
olisin onnellisempi, kirkas Kuu.
Tai ehkä mieleni totuudesta harhautuu
kun toisten osaa katselen:
ehkä missä hyvänsä muodossa,
oli se seimessä tai tallin heinillä,
on syntymän hetki surun paikka.

Runo: Giacomo Leopardi

Suomennos: Aki Salmela

Kommentoi Facebookissa

Kommentoi sähköpostitse: toimitus@janolehti.fi

Muut Jutut Jano #7

Jano - runouslehti kaikille: www.janolehti.fi