Vilja-Tuulia: Kun odottaa sanoja kääntyneenä hiljaisuutta kohti. Kun kunnioittaa sanoja niin paljon, ettei sano mitään. Kun pitelee kirjaa käsissään ja kuulee kansien läpi lauseiden lakkaamattoman kuiskailun. Kun pään sisällä soivat pasuunat mutta kasvoilla ilmekään ei värähdä. Kun pitää tauon jokaisen sanan välillä kuin sulkisi niiden väliset yhteydet. Kun pystyttää pisteitä ja panee paikalleen pilkkuja, hiljaisuuden rakennustelineitä. Kun on ääneti ja antaa pilvien ja puitten selata lehdet läpi.
Aki: Kirjoitus itsessään on hiljaisuutta. Se on mykkää ja olematonta, kunnes joku todella lukee sen, kunnes joku lainaa sille äänensä. Pelkät merkit paperilla eivät puhu mitään. Ilman lukijaa runoilijan lauseet ovat absoluuttista hiljaisuutta. Niinpä kirjoitus odottaa mykkänä ja kuolleena lukijaa, joka vielä kerran herättäisi sen henkiin, joka sallisi sen toistua ja hengittää vielä yhden lukukerran verran. Kun lukija lukee tekstin, vaikka yksin ja hiljaa mielessään, hän vapauttaa tekstiin vangitun äänen, tekstin elämän. Se ei ole tekstin kirjoittajan ääni, eikä se myöskään ole identtinen tekstin lukijan äänen kanssa. Se on jotain siltä väliltä, se on alue, jolla menneisyys ja nykyisyys kohtaavat, alue jolla kirjoittajan poissaolo ja lukijan läsnäolo kohtaavat, se on alue jolla merkkien hiljaisuus alkaa puhua.
Vilja-Tuulia: Kun kuvittelee lukijan, jonka ääntä ei tunne. Kun antaa kirjaimensa käyttöön, itseltä pois. Kun unohtaa maailman, josta on kirjoittanut, jotta lukija muistaisi sen. Kun käyskentelee kirjojen keskellä tyytyväisenä siitä, ettei kukaan omista niitä, ne on pakko jakaa, ja kaikessa hiljaisuudessa ne monistuvat.
Aki: Niin kuin elämä itse, kirjoitus alkaa hiljaisuudesta ja se päättyy hiljaisuuteen. Tämä lyhyt puheen hetki kahden hiljaisuuden välillä on se, mitä kutsun kirjallisuudeksi, runoudeksi, elämäksi. Se on jotain hetkellistä ja ohimenevää, nyt tässä, nyt poissa. Se on eräänlaista taikuutta, se on melkein pelkkä silmänkääntötemppu. Ja kuitenkin tämä silmänkääntötemppu luo jotain todellista. Se luo ajatuksia, tunteita, kokemuksia; runoutta. Se luo jotain elämänkaltaista. Kirjoituksen hiljaisuus on tyystin oma alueensa inhimillisen kokemuksen maailmassa. Se on yliajallinen paikka, jossa jokin jo mennyt asettuu dialogiin nykyisyyden kanssa. Se on jotain, missä jokin jo vaiennut herää yhä uudelleen ääneen, kerta kerralta vähän toisena, kerta kerralta lukijansa kaltaisena.
Vilja-Tuulia: Kun taika toimii se kulkee kahteen suuntaan, kirjoittaja uskoo tekoonsa ja lukija uskoo siihen, minkä on lukenut. Mitään ei näytä tapahtuvan, kaikki on tapahtunut jo paljon aiemmin. Kun kirja on auki, tie on tehty. Kun lukee, ei koskaan ole yksin.
Aki: Siksi tämänkertainen Janon numero on omistettu ennen kaikkea sinulle, lukijalle, jota kohden kaikki kirjoitus hakeutuu. Ilman sinua mitään tästä ei olisi olemassa.