1. harjoitus. Lue ääneen

”Runo hengittää”, lukija sanoo. ”Tämä runo hengittää jotenkin luonnollisemmin kuin tuo toinen.” Runoa katsomalla voi saada käsityksen siitä, mitä lukija saattaa tarkoittaa hengittävällä runolla. Hengittävässä runossa kielen pulssi ja runonrakennuselementtien koko vaihtelee, runo aktivoi sekä silmän että korvan hengityselimet. On eri paksuisissa tekstilangoissa virtaava viritys, jota hiljaisuus katkoo. Säkeistöjen ja säkeiden välit, tauot, ilma-aukot, liehuvat reunat, välimerkit, välilyönnit, monta välilyöntiä kuin kuoppa ihossa, josta sormi lukee, lukupinnalle levitetyt sanat.

Hengittävä runo on polku, joka sekä kutsuu lukemaan itseään että poikkeamaan itseltään, itsestään. Hengittävä runo kutsuu ihon ja syvät hengityslihakset mukaan lukutapahtumaan. Se haastaa ja raastaa, hidastaa, hiljentää, pysäyttää, ärsyttää, hyväilee. Kun runo rullaa, sen hengitys ei pyydä erityishuomiota, mennään vaan. Toisaalta rytmin oleminen edellyttää poikkeamia jostain, hiljaisuutta. Kun lukija sanoo, että runo hengittää, lukija ehkä tarkoittaa, että runossa on tilaa osallistua.

Runo voi myös olla hengittämättä. Vai voiko, voiko kirjoittaja päättää lakata hengittämästä siten että runokin lakkaisi. Nisäkkäistä valaat voivat pidättää hengitystä pitkiäkin aikoja, mutta mielikuvissani valaiden kirjoitus olisi, tai on, mitä hengittävintä ja rytmikkäintä runoutta. Näen valtavat hienoviritteiset kyljet, vesi soittaa nahan uurteita. Suihkuavan uloshengityksen ja ilman ja veden kohtaamispintaa kirjovat pisarat.

Hengittämätön runo kaiketi haluaa, haluaisi, vastustaa rytmiä kaikilla mahdollisilla keinoilla. Mutta kieli on rytmiä, puhe, äänet ja hiljaisuus ovat. Pitkä hiljaisuus, pitkä hengityksen pidättäminen, on pitkä rytminen elementti. Kuten huomiseen kantava tasainen taonta ilman taukoja, tai jokin loputon ”aaaaaaaaaaaa”. Runo paljastaa hiljaisuutensa viimeistään ääneen luettaessa.

Voiko runo olla vaikuttamatta lukijan hengitykseen? Voiko kirjoittajan hengitys olla vaikuttamatta runon kirjoittamiseen? Voimme tietysti kuvitella tilanteen, jossa runo antaa hengittämättömän vaikutelman, koska se on kesken, tai lukija ei muusta syystä löydä runon palleaa. Lue silloinkin ääneen. Paitsi että kuulet selvemmin, miten runo hengittää, useampi aistikanava aktivoituu kohti hiljaisuutta ja kuuntelemista.

2. harjoitus. Lue käsi vatsan päällä

Pallea on sisäänhengityslihas. Tietoisen hengittämisen ja edelleen pallealihaksen liikkeen avulla voimme säädellä ja tukea niin mielentilaa kuin ryhtiä. Ehdotankin, että jokaisella runolla on pallea, jokin rytminen alkutekijä, näkyvä tai näkymätön tukielin, josta äänen ja hiljaisuuden vuoropuhelu nousee, kiertyy auki ja esiin. Kirjoitusteknisesti tämä voi olla jokin sana, säe, toisto tai muu rytminen elementti, joka kehii ympärilleen muuta runomateriaalia. Pallea voi olla myös se runossa järjelle taipumaton, se lanka tai kehys, joka pitää runon pystyssä. Palleahengityksen kaltainen logiikka voi sitoa toisilleen täysin vieraat havainnot tai kuvat ehyeksi ja hengittäväksi runokokonaisuudeksi.

Runon lukeminen on hengitysrytmiin osallistumista, sekä sydänten että palleoiden vuoropuhelua, kohoileva vatsa, sydämessä tykyttävä alitajunta. Myös kirjoittajan täytyy lukea omaa tekstiään ääneen ja erilaisissa yhteyksissä ja tiloissa. Muutoin ei voi tietää miten runon rytmi on, ei voi oikein edes tietää onko tosissaan, hengittääkö.

Valmiissa runossa ei enää hengitä kirjoittaja, vaan runon itsenäinen hengityselinrakennelma: nenän, kurkun ja nielun tiet, henkitorvi ja keuhkot, vatsalihakset, kylkivälilihakset ja muut rintakehän lihakset, pallea. Kuitenkin omia tekstejä ääneen lukiessaan kirjoittaja tuottaa kuulijoille omaa hengitystään, näyttää hengityksensä, lausuu rytminsä.

Kun runoilija lukee omaa tekstiään ääneen, on jotain joko menetetty tai saatu enemmän. Ehdotan, että runo dokumentoi kirjoitushetkiensä hengitystä ja silloin kun kirjoittaja itse lukee oman runonsa, runoilijan ääni kivettyy lukuohjeiksi lukijan kuulomuistiin. Useamman kerran samaa runoilijaa kuultuaan lukija osaa lukea runoilijan tekstiä hänen hengityksellään. Sanomme että runoilijan ääni, äänen sointi ja värit, runoilijan artikulointi- ja aksentointitavat, runoilijan syke, soivat päässämme.

Mielestäni runoudessa on elimellisesti kyse hengittämisestä, hiljaisuuksien ja äänien vuoropuhelusta. Sisäänhengityksen ja uloshengityksen välissä on tauko. Kuvan ja kuvan välissä on hiljaisuus, ja lukija. Havainnon ja havainnon välissä on jokin tyhjä, joka kutsuu luokseen lukijaa, joka täyttää tyhjän. Tai joka leventää hiljaisuutta entisestään. Lukija osallistuu dialogiin, osallistuu runon merkityksien rakentamiseen, on aktiivinen. Runon hiljaisuus ei ole nopeita tai yksin seisovia mielilauseita, vastaanottamista, runon hiljaisuus on työtä.

Runo on hengitysharjoitus, hiljaisuustutkielma. Runo ei ole sormiharjoitus. Paitsi tarkoituksessa pitää soitin vireessä, ja silloinkin kirjoittaja tuottaa usein kelpo rakennuspalikoita, hengityslihassäikeitä. Jos kaipaat pelkkiä sormiharjoituksia, mene marjametsään.

3. harjoitus. Kävele ja kuuntele

Olen useampana kesänä todennut, että kirjoitustyö auringonpaahteisella parvekkeella on luontevaa. Valon paino iholla toimii hiljaisuusreaktorina, muistot ja havainnot kerääntyvät ihon ja lämmön kohtaamispaikkaan. Luova mieli käynnistyy, kun liikkumis-, touhuamis- ja stressihalut on minimoitu (vrt. painopeitto nukahtamisvaikeuksissa). Toisaalta asento ruokkii aistillisuutta, leikkiä, hiljaa olemista, keskittymistä, ihoon piirtyvien kuvien sanoittamista. Aurinko on suuri karheakultainen elin, jonka leveä lämpö rentouttaa pallean. Ja edelleen kivun kaltaisen paineen tai kiireen tai stressin väistyminen on sellaista vapaata hiljaisuutta, joka on luovan työskentelyn edellytys.

Vieläkin hedelmällisempää on yhdistää aamu ja aurinko. Ylipäätään kirjoittamisen näkökulmasta aamuisin ruumiin epähiljaisuus on minimissään. Aamu on luovin kirjoitustila, siis ainakin minulle. Kaikkein parhainta on, jos unihengityksen ja kirjoitustilanteen välissä ei ole mitään. Ei mitään, mikä jäädyttää unenlämpimät ihohuokoset ja puhaltaa muovihiutaleisen meren korvasimpukoihin, jolloin hiljaisuus on rakennettava uudelleen.

Kun runon puhuja sanoo, tai äiti sanoo lapselleen, tai puoliso puolisolle, tai aurinko vatsalle, tai taivas maalle ”ole hiljaa”, pyytää puhuja useampaa asiaa: ”ole vähemmän kovaan ääneen, että häiritsisit minua vähemmän”, ”ole hiljempaa, jotta kuulet, kuuntele”, ”ota rauhallisemmin, hidastu vähän.” Ole niin hiljaa, että kuulet kuinka lumi kolahtaa, että kuulet miten meri virtaa lehtien suonissa, että kuulet itsesi, ensimmäisen ajatuksen, ja sitä seuraavan ajatuksen ­– hiljaisuus on myös myönteisten ajatusten syntysija.

Kävele. Kävele. Sauvakävele. Kuuntele sydän ja keuhkot ja suolet, posket ja jalkapohjat, pohkeet ja etureidet, rytmikkäiden käsivarsien samanaikainen voima ja hauraus. Kuuntele kuinka pallea laulaa. Kuuntele kuinka jumps Jumps, jumps Jumps kirjoittaa. Runolle ja kävelylle on yhteistä hiljaisuus ja hengittäminen. Haaste on taltiointi; puhuako ääninauhalle vai pysähtyä kirjoittamaan muistiinpanot.

Kun nimeämme hiljaisen tilan, emme nimeä tyhjyyttä tai avaruutta. Tyhjiössä ääntä ei ole, koska mikään aine ei välitä ääniaaltoja. Hiljaisuus tarkoittaa meille hetkiä ja tiloja, kun on mahdollista kuulla, nähdä, tuntea asioita, joita ei muuten kuule, näe, tunne. Minua. Siksi runo on lyhyt tie hiljaisuuteen, hämärän huoneen humina, latvatuulipuisto, luolapuutarha, alkumetsä.

Niin metsän kuin minän hiljaisuus asuu hitaudessa. Metsään astuessamme vihreä ei-mykkä laskeutuu iholle, ionirikasta metsäilmaa on hyvä hengittää. Syke laskee, verenpaine normalisoituu, hengitys tasaantuu, olemme hiljaa, hiljaisemmin ja hitaammin.

4. harjoitus. Mene metsään

Metsän hitaus on sen asukkaiden hitautta. Luonnontilaiseen vanhuuteen selvinneiden puiden elinikä on moninkertainen ihmisen elinikään verrattuna. Silti metsässä kävellessäni, tai metsästä kirjoittaessani, otan mieluusti metsän asukkaiden rytmit omakseni. Rinnastaessani puun ja ihmisen unohdan, että puu on enemmän, hitaammin, kauemmin. Harva meistä pääsee edes vuodenkierron ajaksi elämään metsän rytmejä sisältä käsin, saati jakamaan elinkaaren itämisestä lahoamiseen.

Sanotaan että hiljaisuudella, kuuloärsykkeiden poissaololla, on lähes samanlainen positiivinen vaikutus aivojen puhdistumis- ja aineistonjärjestämisprosessissa kuin unella. Kun emme kuormitu aistiärsykkeistä tai niiden vaarallisuuden arvioinnista, olemme vapaammat johonkin muuhun. Hiljaisuus ohjaa meidät ajattelemaan, identiteettimme vahvistuu, tiedämme enemmän siitä mitä haluamme. Humina-hiljaisuus on sellaista sisäistä joutomaata, joka on luovuuden edellytys, ja mahdollisuus. Hiljaisuus on myös tie muistoihin, ja muistomme ovat avaimiamme niin runon lukemiseen kuin kirjoittamiseen.

Luolaihmisen aivomme kuitenkin reagoivat vaarattomiinkin aistiärsykkeisiin kuten todellisiin uhkiin. Melukuormitus vahingoittaa niin yksilöitä, yhteisöjä kuin elinympäristöjä. Hälyn ja nopeuden sisällä eläessämme, ruumiin epähiljaisuudessa, unohdamme miten kuunnella. Niin loppuu hengittäminen, niin loppuu hiljaisuus. Tai. Niin alkaa hengittäminen, niin alkaa hiljaisuus.

Jos ei ole mahdollisuutta mennä metsään. Jos ei ole mahdollisuutta mennä muutoin luonnon rytmien ja hiljaisuuksien äärelle. Jos ei ole mahdollisuutta kuulla muuta kuin lehtipuhaltimia, jonottavien aulatilojen epähiljaisuutta, avokonttoreiden, moottoriteiden tai luokkahuoneiden välihuudahduksia, jälkikasvun ruumiillesi esittämiä vaatimuksia. Jos ei ole mahdollisuutta vetäytyä toiseen huoneeseen, omaan tai lainattuun. Voi etsiä runoteoksen. Voi googlettaa runon. Voi mennä runotapahtumaan. Jos uskaltaa hidastaa, hidastua. Runous kutittelee liskoaivojamme. Ruumis ymmärtää runon rytmejä, osaa lukea hengitystä. Hiljaa oleminen palauttaa kiireestä ja arkistressistä takaisin lahoavien puiden aikaan.

5. harjoitus. Lue lapselle

Valitettavasti hiljaisuuteen kietoutuu epätasa-arvoisuutta, etuoikeuksia, on ”oltava varaa”, itsekkyyttä: ”hei, mä lähden nyt kävelylle / kasvimaalle / kalaan / joogaleirille / siihen näyttelyyn, joka on siellä enää loppuviikon / vetäydyn mökille pariksi päiväksi / menen sienimetsään kirjaston runohyllylle. Esim. lapsiperheissä hiljaisuus on suurta ylellisyyttä. Pienestä lapsesta lähtevä ääni, riemun, kivun tai murheen ääni, nousee palleasta ja se myös kohdistaa vaatimuksensa suoraan kohti vanhemman palleaa. Ja edelleen, jos koti- ja hoivatyöt eivät jakaudu tasaisesti, hiljaisuus ei jakaudu tasaisesti. Hiljaisuus myös sukupuolittuu. Missä hiljaisuus ei ole mahdollisuus, hyvinvointia ei ole.

Pikkulapsiajan hälinässä myös matka runolle, ylipäätään kirjan ääreen, tai ylipäätään jonnekin missä kuulee itsensä, pitenee. Runokirja vessassa tai aamukahvipöydässä on kiva ja kaunis ajatus. Ja runous taatusti tykkää olla vessassa tai aamukahvipöydässä. Mutta lapsen aika on ”nyt”. Anna mulle ruokaa, anna mulle sitä leipää nyt. Mä haluan jätskiä, miksen mä saa jätskiä, miksei meillä ole jätskiä. Tuu kattoon, täällä on lintu, tuu kattoon nyt. Milloin saa pelata miksei saa pelata, nyt. Samat vaatimukset voi esittää myös ilman ääntä, iholla se soi kuitenkin. Entä kiireisen aamun pukeutumisneuvottelut, kun vanhemman ruumis tulkitsee ja ylläpitää stressireaktiotaan, kun nälkäinen leijonalauma lähestyy kiljuvan uhmaikäisen hahmossa. Ehkä yhdestä kymmeneen ja edelleen sataan laskemisen sijaan vanhempia voisi kehottaa luettelemaan eli lukemaan mielessään runoa, tai mitä tahansa sattumanvaraista sanojen tai äänteiden joukkoa, jotain mikä muistuttaa ruumista hengittämisestä. Rytmi, toistuminen, on miellyttävää ja turvallista.

Mitä ehkä yritän sanoa, ja muistaa. Silloin, kun lapsi sanoo ”milloin luetaan”, ja siis tarkoittaa lue mulle nyt, mieti onko sinulla syitä olla lukematta ”nyt”. Kun yksin lukeminen ei ole mahdollista, on mahdollista lukea yhdessä, runot ovat lapsenkorvissa kiinnostavia. Lapsi, joka muuten ei välttämättä osaisi kuunnella kieltä, keskittyä, muutoin kuin esim. kuvitettuina satukirjoina, saattaa kyetä nauttimaan runojen rytmistä aivan luonnonlahjakkaasti, koska se on luontaista. Kaikki meissä ja ympärillämme rakentuu rytmeille, luonnossa ja ruumiissa kiertää ja toistuu, vaihtuu ja vuorottelee, nousee ja laskee.

6. harjoitus. Ole hiljaa

Sananparsi ”hiljaa hyvä tulee” sisältää paitsi luonnonkierron kunnioitusta myös ruumiinviisautta, joka tulee helposti ohitettua, koska ”hiljaa hyvä tulee” oikeastaan lässyttää, vähän pilkkaakin, kuulostaa tyhjältä. Toisaalta ”hiljaa hyvä tulee” ehdottaa, että ihmisen nopeus ei ole ihmiselle hyväksi, tärkeimpiä asioita ei näe juoksemalla tai takomalla lujaa. ”Hiljaa hyvä tulee” antaa luvan olla hitaammin, läsnäollen. Kuunnellen. Keskustellen. Pettyen. Ahdistuen. Liikuttuen. Runon hiljaisuus ei ole vain lempeä, hiljaisuus sattuu ja tekee myös kipeää.

Epähiljaisuus on irrallisuutta, kodittomuutta ja yksinäisyyttä, jota runouden yhteishengitys vastustaa. Lukija, runo, kirjoittajan syke ja merkitykset hapuilevat toisiaan kohti, jatkuvasti äänihuulensa rikki suudelleet hirvet aamusumun harventamassa metsässä tiivistyvä vastaus.

Varsinkin vauva- ja taaperoikäisten kanssa aikaansa viettäneet tietävät sen hetken, kun havahtuu hiljaisuuteen pyykkejä ripustaessaan tai koneelle unohtuessaan. Säpsähtää hiljaisuuden vuoksi ja tietää että joku on pielessä, nyt tai kohta, säntää, ja perillä neljän metrin päässä kohtaa todennäköisesti hyvin tyytyväisenä maailmaa tutkivan pikkulapsen laturinpiuha suussaan. Havahdunko hiljaisuuteen havahtuessani siihen, että jokin on hyvin, tässä minä olen, mahtavaa, vai että jokin on huonosti, olen laiminlyönyt sen. Vai heräänkö siihen, että olen yksin pimeässä huoneessa, yläkerrassa ei liiku enää kukaan, hiljaisuus on mörköjen valtakunta. Vai siihen, että olen yksin maailmassa, viimeinen laiva Marsiin on lähtenyt ja mut on unohdettu, tai vielä pahempaa, mä unohdin itse itseni. Ja miten nämä asiat eroavat toisistaan.

Me tarvitsemme hiljaisuutta. Me varomme joutumasta hiljaisuuteen. Me olemme valmiit kuolemaan saadaksemme hetken hiljaisuutta. Me pelkäämme hiljaisuutta. Me pelkäämme runoutta.

7. harjoitus. Mene uudestaan metsään

Maan alla ei ole hiljaista. Maan alla on niin hiljaista, että on mahdollista kuulla. Maan alla ihminen menettää suuntavaistonsa. Maan alla on niin hiljaista, että saa vihdoinkin nukkua. Maan alla ei voi nukkua, koska painopeitolla on painorajansa. Maan alla ei voi nukkua, koska ei kuule mitään. Maan alla on niin hiljaista, että lakkaa kuulemasta. Maan alla ei voi kuulla, koska on joko multaa korvissa tai niin helvetillinen paniikki että meri kohisee korvissa. Maan alla on matoja. Maan alla on korvissa matoja. Maan alla kasvaa metsä. Metsä kasvaa maan alta, metsä kasvaa minusta. Hiljaisuus asuu metsässä. Metsässä ei ole koskaan hiljaista. Paitsi auringonpimennyksen aikaan linnut ovat hiljaa. Minässä ei ole hiljaista. Minä ei uskalla olla hiljaa. Rakkaus on totaalista epähiljaisuutta tai täydellistä hiljaisuutta. Ja kuolema sen toistaa: ”Ole hiljaa.” Lähtevät hiljenevät, jäävät pakotetaan kuuntelemaan.

Samoin kuin opimme kulkemaan metsässä, tai opimme lukemaan ja tulkitsemaan erilaisia hiljaisuuksia, kuuloärsykkeitä tai asentoja, opimme lukemaan runoja. Polku on lukuohje, suoniitty on lukuohje, nuori tasariveihin istutettu koivikko on lukuohje. Lukuohje on kahden ihmisen sylin ympärilleen kutsuva arkkimänty. Hakkuuaukio on. Vaikka runo on rakennelma aisti- ja tunneärsykkeitä, runo haluaa aikaansaada toimintaa meissä, ruumiimme tunnistaa olevansa turvassa runon äärellä. Hiljaisuus aktivoi historian ja kaiken sen mitä olen lukenut ja tuntenut ja havainnoinut ja kokenut. Hiljaisuus aktivoi minut.

Kun runo kutsuu hiljaisuuteen, se kutsuu leikkiin, se ehdottaa kohtaamisia sellaisten asioiden välille, jotka aiemmin ovat olleet perushälyä: perusjalkakäytävää, perusmetsää, perusminämelua, perusjonotusta. Runon hiljaisuudessa heräävät kotikuusi, erämaa, muovipullo, bussipysäkki ja hirvi.

Runo on hiljaa, kuten kotikuuseen naulattu pikavuoro-kyltti. Runo on hiljaa niin kuin sahansoittaja erämaassa kylpevä muovipullo. Runon hiljaisuus on hirveä. Se tahtoo, pyytää, käskee, ole hiljaa, ole hitaammin, ole tosissaan, ole vähemmän tosissaan, kerro mitä sä ajattelet, kosketa mua. Se on sitä, että lähtee jollekin runoteoksen aukeamalle treffeille itsensä kanssa. Ottaa runo vatsaan, pallea palleaa vasten pump pump.