Kun Maa heivaa horisonttia Auringon eteen ja alkaa hämärtää, saan halun lähteä kävelylle ja suuntaan askeleeni melko usein Itäväylän yli Herttoniemenrantaan ja siellä venesatamaan. Ne jotka tuntevat aluetta, tietävät, että tämä 2000-luvun taitteessa tiiviisti rakennettu Itä-Helsingin merellinen lähiö, jota rakennetaan yhä, ei ole kulttuurialan ihmisten suosiossa toisin kuin Roihis tai 1950-luvulla rakennettu Hertsika. Siksi ihmettelen joskus itsekin, miksi lähden mäntyjen ja kallioiden ympäröimältä kotioveltani väärään suuntaan, nukkumalähiöön?

Alueen vetovoima juuri minun alitajuntaani johtuu siitä, että siellä on venesatama, uneksunnan ja hiljaisuuden paikka. Herttoniemenrannan venesatamaan liittyy lisäksi ihmeellisen ilmestyksen mahdollisuus. Reginankujan päässä on suuri, toistaiseksi tyhjä tontti, kiehtova niemeke joutomaata pietaryrtteineen, pujoineen ja pajuineen. Siellä kulkija saa oikaista sorakentän yli ja väistellä lätäköitä, olla ajavinaan takaa pyrstöään keikuttavaa västäräkkiä. Kun hän saapuu aivan meren äärelle, harppoo maassa lahoavien tikkaiden yli ja istuutuu yhdelle niistä suurista graniittilohkareista, joilla rantapengermä on vahvistettu, hän voi katsella Laajasalon ja Kulosaaren välistä kauas ulapalle Tullisaaren salmen yli ja nähdä siellä valkean suuren matkustajalaivan. Näyttää kuin se levitoisi aavan yllä kaukaisuudessa, autereessa. Se könyää hitaasti Kustaanmiekan ympäri, ikään kuin kihnuttaen itseään sitä vasten kuin ylisuuri, pilvimäinen kissa, jokin Hayao Miyazakin animaatioiden fantasialuomus.

Heti saapuessani Amiraali Cronstedtin rantaa Laivalahden sillalle sataman kiehtova tunnelma ottaa minut valtoihinsa. Oikeastaan olutkapakan terassilta kuuluvat äänet vain tehostavat paikan auraattista hiljaisuutta. Siltaholvin vinot betonipalkit heijastuvat keinuvina veteen. Valon määrän hiipuessa välkkeet saavat uusia sävyjä. On kuin illan punaama Aurinko pruiskauttaisi suustaan veden pinnalle purppuraista kvittenimehua värjäten sillä meren liplattavat rypyt. Jostain kiilaa esiin violettiin taittuvaa oliivinvihreää, johon meritiira pudottaa keveän ruumiinsa kuin valkean nenäliinan ja nostaa sen samantien ylös.

Pienet laivat, ruostuneet purkit, nuo merenkulun kannalta arveluttavat otukset, pysyvät alati laiturissa. Niiden perässä on teline ja kettingit suurta valurautaista ankkuria varten, ne keinahtelevat umpimielisinä ja autioina.

Erityisesti minua kiehtoo alus, jonka puomiin kiinnitettyyn kylttiin on maalattu värikkäillä kirjaimilla Skärgårdsteatern. Onkohan tuossa saaristoteatterissa esitetty joskus jotain? Minusta on näyttänyt siltä, että se on nauliutunut ikuisiksi ajoiksi kiinni laituriinsa Reginankujan reunalle. Siihen on kuitenkin ripustettu värikkäitä pyöreitä lamppuja, jotka syttyvät iltakävelyni aikana palamaan. Entä jos koko teatteri on vain lavaste, entä jos se on siinä vain luomassa tunnelmaa, ikään kuin juuri minua ja kaltaisiani varten, eräänlaisena unelman aaveena? Entä laivat nimeltä Ronja tai Paola? Sydämestä vihlaisee, kun näen nuo unelmien aaveet. Vihloo kaihoisan inspiroivasti, sillä mikäli nuo vanhat laivarähjät eivät ole runouden muusia, ne ovat runoutta sellaisenaan.

Runouteen nimittäin tuntuu yhä liittyvän kielen takaisia, hiljaisia ulottuvuuksia, joissa uneksunta, metafysiikka, mystiikka, melankolia ja henkilökohtaiset haavat ja kaipuut yhdistyvät hengitykseen ja musiikkiin. Kaikesta tuosta syntyy yhteyden tunne, ykseyskokemus, eräänlainen rakkauden muoto, vaikka se olisikin ihmiskeskeinen, psykofyysinen illuusio. On kuin pääsisimme esineen ja luonnon olemiseen, niiden hiljaiseen ja arvoitukselliseen läsnäoloon. Oikeastaan ajattelen mieluummin zenbuddhalaiseen tapaan, että asia onkin päinvastoin ja tämä meidän erillisyytemme ja loputon yksinäisyytemme on illuusiota ja totta sitä vastoin yhteys ja ykseys. Mutta paradoksaalisen asiasta tekee se, että tavoittelemme ykseyskokemusta kielellä, erojen ja erottelujen välineellä. Meillä on nämä sanat, tämä turhauttavan ja loputtoman monitulkintainen kielellinen media, jonka taakse kurkotella. Jossain siellä hiljaisessa ykseydessä uiskentelee imaginaarisia olentoja, runoja. Tässä kokemuksessa on jotain vedenalaista. Runo tarttuu kuin viehe kipeästi kiduksiin. Se on kaikkien ilmiömaailman liplatusten ja välkkeiden sisäpuolella, ja sen ytimessä nestemäisyyden ja liukumien keskellä sykkii haava.

Iltakävelyni satamassa liittyvät tekeillä olevaan runokäsikirjoitukseen työnimeltä Satama/Amatas. Päiväkirjani ja luonnosvihkoni ovat täynnä sataman inspiroimia, siihen miljööseen tavalla tai toisella liittyviä raakileita. Osittain syynä on myös havainto, että sanan "satama" anagrammi on "amatas" eli italiaksi rakkaat, rakastetut. Koska sana on feminiinisessä muodossa, se viittaa rakkaisiin naisiin. Ja miksei myös rakkaisiin laivoihin ja veneisiin, jotka nimetään naisten mukaan.

Herttoniemenrannan venesatama ei ole ainoa koordinaatiston piste, joka saa luvan luovuttaa vertaan uusille runoaihelmilleni. On toinenkin ihmeitten lokaatio: Vuosaaren satama, tuo värikkäiden konttien täyttämä, saarten ja aallonmurtajien suojaama paikka, jonka ylle kohoavat keltaiset ja siniset silta- ja satamanosturit. Siellä rahtilaivat tyhjentävät ja täyttävät sisuksiaan.

Katselen Vuosaaren satamaa Särkkäniemen luonnonsuojelualueelta käsin. Näiden paikkojen kontrasti on hämmentävä. Satamassa tapahtuu jatkuvaa meluisaa vaihtoa, ihmisten ja tavarain, mutta kivellä tervalepän varjossa istuessani näen siitä kaikesta ennen kaikkea tuon kansainvälisen logistiikan ihmeen: punaiset, siniset, keltaiset ja oranssit kontit, joita nosturit ovat pinonneet vierekkäin ja päällekkäin. Otaksun että ne kiinnitetään ennen pitkää joko laivan lastiruumaan tai johonkin rekkaan maata pitkin kuljetettavaksi.

Itse asiassa minulla on vain hämärä käsitys siitä, mitä ahtaajat ja muut satamatyöntekijät tekevät. Jos kirjoittaisin romaanin, jonka päähenkilö työskentelisi satamassa, minun olisi otettava kaikesta tuosta tarkka selko, mutta runouteen minulle riittää etäsuhde ja unelmointi, aistien vaikutelmat. Satamasta voi nousta laivaan ja taittaa matkaa merten yli vaikka Tulimaan tai Hyväntoivonniemen ympäri.

Vaikka runous on uneksunnan aluetta, se on sataman tavoin myös raa'an todellisuuden paikka: matka ikiaikaisiin seikkailuihin kulkee leväpuuron ja muovilauttojen kautta, sulavien jäätiköiden viertä. Itämeri on paitsi ällistyttävän saastunut myös hampaisiin saakka aseistettu ja monin tavoin riskipitoinen. Jos runoilija seuraa edes himpun verran Charles Baudelairen eetosta yhdistää ohikiitävä ikuiseen, kuten tämä parjattu ja velkaantunut dandy kirjoittaa esseessä "Modernin elämän maalari", hän ei voi pelkästään tunnelmoida luonnonkauneuden tai keinahtelevien veneiden hiljaisuuden äärellä, vaan hänen on myös nähtävä meri nykytilassaan sellaisena kuin se on. Voin antautua Bauhaus-tyylisen estetiikan lumoon katsellessani satamaa ja sen suorakaiteen muotoisia kirkkaita väripintoja, harmaista graniittilohkareista rakennettua aallonmurtajaa sekä nostureita, mutta konttien sisällön voin vain kuvitella. Ehkä niissä on lapsityövoimalla ommeltuja vaatteita. Ehkä niihin on lastattu aseita ja modulaarisia tuotteita puolustusteollisuuden eri haaroille. Ehkä johonkin konttiin on nääntynyt ihmiskauppiaiden rahtaamia pakolaisia.

Särkkäniemeen on syntynyt geologisesti mielenkiintoisia laguunilahtia ja kluuveja, koska maa on, kuten tiedämme, jääkauden jälkeen hitaasti kohonnut. Istun kivellä, ja lähelläni kasvaa tappavan myrkyllinen myrkkykeiso. Kauempana etuoikealla kohoavat rantakukkien purppuranpunaiset kukinnot. Silmien edestä lentävät painovoimaa uhmaavat tiirat, keveyden ja valon taivaanballerinat. Ne pysähtyvät lekuttelemaan tuulta vasten ja pudottautuvat äkkiä siepatakseen merestä pienen välkehtivän kalan. Matkaa kauniin ja kiehtovan tarkkailuasemani ja sataman välille Vuosaarenlahden yli kertyy ehkä kilometrin verran. Koska tämä ihmisapinoihin kuuluva lajimme on osa luontoa, kaikki ihmisen rakentama on myös osa luontoa, myös kaupankäynnin tarpeita vastaava teknologian ihme, satama. Silti istun mieluummin Särkkäniemessä kuin Vuosaaren satamassa, täällä hengitän vapaasti ja rauhoitun, koen olevani luonnon helmassa hoidettavana.

Ihmisestä on tullut muulle luonnolle ja itselleen ongelma, koska olemme liian hallitsevia, hyödyntäviä, riistäviä ja rohmuavia – ja meitä on yksiselitteisesti liikaa. On muitakin lajeja, jotka ovat haitallisia luonnon monimuotoisuuden kannalta, yleensä kuitenkin ihmistoiminnan takia. Yksi sellainen on järviruoko eli ryti. Se mitä tavallisimmin kutsumme kaislikoksi on oikeasti ruovikko. Romanttisen kauniit, haikeasti suhisevat kaislikot Töölönlahden rannalla tai Vanhankaupunginlahdella ovat ruovikoita. Rehevöityminen sekä kotieläinten muuttuminen tuotantoeläimiksi, jotka eivät saa laiduntaa rantaniityillä, ovat luoneet järviruo'on voittokululle otolliset olosuhteet. Ruovikoissa pesii täysin niistä riippuvainen uusi tulokaslaji, hassu viiksitimali – sekin ilmaston lämpenemisen seurausta. Näin yhden naarasyksilön kävellessäni Eläintarhanlahden viertä Hakaniemeen päin. Olen kirjoittanut muistikirjaani, että se oli:

Moderni elämä, kun sitä vuoroin työhuoneestani käsin ja vuoroin flanöörinä tarkkailen, on hyvin kummallista. Itse asiassa: äärettömän outoa.

Kun avaan Villa Kivessä työhuoneeni ikkunat, voin kuunnella Töölönlahdelta hiljaisuutta, johon sisältyy monenlaisia ääniä: maantieporan jyrinää Mannerheimintieltä, autojonojen rengasmelua ja äänitorvia Helsinginkadulta, koivujen ja vaahteroiden lehvästöjen kahinaa heti ikkunan takaa, suppailijoiden huutoja. Hyvin läheltä, miltei leuan alta, kuuluu kannettavan tietokoneen näppäimistön lätinä. Kutsun tätä yksityistä hetkien virtaa äänten paljouden keskellä ja siihen kietoutuneena hiljaisuudeksi, koska se mitä koen tässä seinien, katon ja lattian muodostamassa tilassa, jonka ikkunat avautuvat Töölönlahdelle, on oma kehoni, sen hengitys. Istun työpöytäni ääressä hiljaa ja aistin sitä.

Ystäväni Mitra Virtaperko, zenbuddhalainen pappi ja alan asiantuntija, on sanonut että taiteilijoille on tyypillistä flirttailla zeniläisten ajatusten ja perinteen kanssa, mutta vain harva ryhtyy oikeasti harjoittamaan sitä ja hiljentämään mieltään istumameditaatiossa. Minäkin olen toistaiseksi vain hakkaillut ja kuherrellut vailla todellista, pohjamutia myöten koeteltua vakaumusta ja siihen liittyvää sinnikästä harjoittelua. Osittain tämä johtuu siitä, että asuin vuodet 1992 – 1998 Kampissa Lapinlahdenkadulla, ja kävelin usein pitkin Eteläistä rautatiekatua uusia ja käytettyjä esoteerisia kirjoja myyvän kaupan ohi. Silloin kun se oli kiinni, seisoskelin hetken näyteikkunan edessä haaveilemassa. Jos se taas sattui olemaan auki, menin sisään ja tulin useimmiten jonkin ostoksen kanssa ulos. Kerran hankin sieltä mieltä kiihottavan, käsin sidotun kirjan nimeltä Denkoroku. Munkki Keizanin selonteko valon välittymisestä. Se sisälsi hieman amatöörimäisinä suomennoksina kertomuksia ja koaneja japanilaisten zen-patriarkkojen elämästä. Olin toki siihen mennessä lukenut jo erilaisia yleisesittelyitä buddhalaisuuden ja zenin peruskäsitteistä, joten tiesin ja ymmärsin jo jotakin. Olin inspiroitunut.

Enkä ole tyytynyt zeniin vaan myös tiibetinbuddhalaisuus on vaikuttanut siihen mitä tai miten ajattelen ja kirjoitan. Tuosta samasta pikku kirjakaupasta on peräisin kirjahyllyni nide, Sogyal Rinpochen teos Tiibetiläinen kirja elämästä ja kuolemasta. Sen luettuani uskalsin tarttua myös Tiibetiläiseen kuolleidenkirjaan, josta lainasin moton sekä muutakin sisältöä ja kuvastoa proosarunoelmaani Täyttä ainetta (2007).

Ensimmäinen runoteos, jossa zenbuddhalaiset näkökulmat tulevat esiin, joskin vielä melko varovaisesti, taitaa olla Tilikirja (2005), jota kirjoitin vuosina 2004 ja 2005 Visbyyn kirjailija- ja kääntäjäkeskuksessa. Siinä on fiktiivinen hahmo, munkinkaapuun pukeutunut vanhus, joka ilmestyy silloin tällöin keskustelemaan ja kyseenalaistamaan omaelämäkerrallisen puhujan asenteita. Zeniin tuntuu kuuluvan tietty runoilijamainen epäluottamus tarinoihin, jotka estävät meitä kokemasta asioita ja tunteita sellaisina kuin ne ovat. Tarinat kun ovat mielen luomuksia, tulkintoja todellisuudesta ja tapahtumista, eivät todellisuutta itseään. Mieltä hallitsee ego, sen tarpeet ja pyyteet, kun taas se mitä todella olemme, on mielen takainen, hiljainen tarkkailija, henki tai tietoisuus, joka voi nähdä egon reaktioiden ja vääristelevien tarinoiden läpi. Muistimme alkaa nimittäin heti vääristellä. Se on eräänlainen maanantaikappale, susi jo syntyessään, mikäli sen tehtävänä pidetään tapahtumien mieleen palauttamista todellisuutta vastaavina. Aivotutkimus pystyy osoittamaan tämän. Vaikka muistamme jotakin "vuoren varmasti, kuin se olisi juuri äsken tapahtunut", todellisuus oli ja on jotain aivan muuta, joskus jopa päinvastaista kuin se mitä olemme muistavinamme.

Ja tästä on reitti takaisin hiljaisuuden teemaan. Zenbuddhalaisen opettajan Adyashantin teos Armoon lankeaminen. Oivalluksia kärsimyksen päättymisestä (2013) on verraton lohtukirja erityisesti kaltaiselleni runouden vuoripolulla kompuroivalle stressaajalle. On mahdotonta kuvitella, että yksikään runoilija jaksaisi hulluksi tulematta luoda kirjan toisensa jälkeen vuosikymmenien ajan, jännittää niiden kaikkien vastaanottoa sekä uratietoisesti mainostaa ja rummuttaa niitä satojen muiden teosten joukossa, luoda ja ylläpitää verkostoja, nähdä uusien sukupolvien esiinmarssi, jne., tiedätte kyllä mihin kaikkeen tässä viittaan, ilman sisäistä tasapainoa.

Siteeraan Adyashantia: "Tasapaino löytyy, jos opimme kuuntelemaan uudella tavalla. Silloin voimme kokea syvän sisäisen hiljaisuuden." "Otamme avoimesti vastaan kaikki kokemukset, sekä sisäiset että ulkoiset. Kun otamme kaiken vastaan, esiin alkaa kummuta uudenlaista tyyneyttä ja hiljaisuutta. Tarkoitan hiljaisuutta, joka liittyy välittömästi kykyyn avautua kaikille kokemuksille, ei pelkästään niille, jotka ovat miellyttäviä ja vaivattomia." Sisäistä hiljaisuutta voi löytää ja kokea, jos kestää oman kuolevaisuutensa ja putoamisensa maan pinnalle, jos sietää oleskelua epämukavuusalueella ja ahdistavaa ei-viihtymistä. Kaikkien kokemusten vastaanottaminen merkitsee sitä, ettei pyri muuttamaan niitä miellyttävämmiksi kuin ne ovat.

Kosketuspintaa zeniläiseen ajatteluun lännessä voi löytää ja pohdiskella Martin Heideggerin "silleen jättämisen" yhteydessä tai Rainer Maria Rilken yksinäisyyttä koskevista kehitelmistä esimerkiksi Kirjeissä nuorelle runoilijalle. Rilke päättää kirjeensä luutnantti Kappusille (16.7.1903) sanoihin "...muistakaa, että yksinäisyydessänne Teillä on koti, kun ulkoiset olot tuntuvat vierailta, ja vain siitä käsin Te pääsette etenemään."

Tammikuussa 2018 ilmestynyt yhdestoista runokokoelmani Merveli lähti liikkeelle eräänlaisesta kokeesta. Kysyin itseltäni, voiko runoja kirjoittamalla meditoida ja jos voi, ovatko sillä menetelmällä kirjoitetut runot oikeita runoja. Tein kuten meditoidessa tehdään, istutaan paikoillaan ja tuijotetaan yhtä pistettä, esimerkiksi jotakin kohtaa seinässä. Kirjoitin runon työhuoneeni betoniseinästä; se sijaitsi vanhan jugend-talon pohjakerroksessa Meritullinkadulla, entisessä mankelihuoneessa ikkunat sisäpihalle. Kirjoitin myös lämpöpatterin yksitoikkoisesta kalterimaisesta pinnasta, rappukäytävästä, männyn siitepölystä polkupyörän rungolla, usvaan kääriytyneestä järvestä, kahvilan pöydästä, keltaisesta ja oranssista väristä, pyöräilystä. Meditaationa syntyneet runot olivat ensi versioita, raakileita, jotka vaativat saman käsittelyn kuin mitkä tahansa. Se merkitsi usein poistumista meditatiivisesta ykseydestä: kriittistä katsetta, erojen tekemistä. Mutta runojen aihioita kirjoittamalla todellakin voi meditoida: mieli tyhjenee ja tyyntyy, minän ja ympäristön rajat liukenevat. Saavutin ykseydenkokemuksen, joka oli syvästi tyydyttävä. Vähän väliä huomasin toistavani lausetta: rakastan, rakastan.

On kirkas syyskuun aamu, ja Sompasaaresta Merihakaan johtaa sokaiseva auringonsilta. Yksinäinen selkälokki ui sen poikki. Seisoskelen taas sataman veneitä katsellen, tällä kertaa siis Hakaniemenrannassa, Kulttuurisaunan vieressä nurmikolla, Merihaan Veneseuran laiturien yläpuolella. Purret lepäävät hievahtamatta ja hiljaa odottaen kauden viimeisiä purjehduksia. Olen pyöräillyt kotoa Herttoniemestä Kulosaaren ja Mustikkamaan kautta Kalasatamaan ja sieltä Suvilahden lävitse tänne. Vuosien varrella olen oppinut arvostamaan Merihaan jylhää profiilia ja kaunistelematonta betoniarkkitehtuuria. Voimalaitoksen hiilikasaa muistan aina tervehtiä. Olen tallustellut sen päällä Yleisradion Runoraadin kuvattavana vuonna 2009, mutta mieluiten katselen sen mustuutta pyöräni satulasta ajaessani Merihaan ympäri työhuoneelle tai sieltä kotiin.

Olen lukinnut pyöräni tien viereen nurmikolle, ja katselen Hakaniemen sillan, Krunikan Pohjoisrannan ja Tervasaaren rajaamaa näkymää. Mastot kohoavat valkoisina paikalleen kiinnitetyistä veneistä. Vain yhdellä on nimi: Jasmine. Tervasaari peittää näkyvistä jäänsärkijä Kontion, jota ihailin Suvilahden suunnasta. Tämä on anonyymimpi paikka kuin Herttoniemenrannan venesatama, ehkä myös maskuliinisempi. Täällä eivät unelmien aaveet keinahtele, ilmestys puuttuu, rakkaat naiset ovat vähissä vaikka veneitä on paljon. Täällä välkkyy menestys, karriääri, raha. Ehkä vaikutelma johtuu vuorokaudenajasta, valon pakottavasta energiasta. Aurinko osuu Pohjoisrantaan kiinnitetyn pienen laivan perään. Se välkehtii ja kimaltaa alati liikkuvaa kultaa. Valo on jatkuvassa liikkeessä kuin julistaisi valpasta ja virkkua toimintaa.

Rantapengermää reunustaa kaide. Etsin linnunpaskattoman kohdan ja nojaan siihen. Katselen erillisistä betonipalkeista muodostuvaa aallonmurtajaa, sekin lienee osa arkkitehtonista kokonaisuutta. Palkkien väleistä mahtuu pieni pursi, kauempana on isompi aukko pientä laivaa varten. Veden heijastukset, niissäkin on aurinkoisen syysaamun teho. Miten niiden lakkaamaton liike ja värien liukeneminen toisiinsa on aina kiehtonut minua, veden peilin väreily, lapsena jo. Näen Pohjoisrannan talot merelle syötettyinä: punaruskeaa, kermanvaaleaa, ruskeaa. Näyttää kuin valkoisen aluksen punainen siipiratas vuotaisi leikatun arbuusin verta.

Käännyn kohti nurmikkoa, kerrostaloja ja pyörätietä. Tekniseen asuun pukeutunut pyöräilijä suhahtaa ohi kohti päivän suorituksia. Minäkin nousen satulaan ja poljen loppumatkan Villa Kiveen. Siellä suljen työhuoneeni oven ja alan taas kuunnella hiljaisuutta.