Maaliskuussa minut kutsuttiin kirjoittamaan essee runouslehteen. (Se on tässä.) Huhtikuussa sain suomennettavakseni lähes 300-sivuisen runokirjan. Ja toukokuussa minua pyydettiin arvostelemaan vielä pidempi runoteos.
Jos en tietäisi paremmin, väittäisin, että universumi koettaa vaivihkaa ohjailla minua takaisin runouden pariin.
Vuonna 2009 julistin jättäväni runouden. Välirikolle oli monia syitä, jotka jokainen voi halutessaan tarkistaa silloin laatimastani esseestä. Päätin karistaa kerralla kaiken runoihin liittyvän, sekä niiden kirjoittamisen että niistä kirjoittamisen. Olen pitänyt kiinni päätöksestäni. Mutta kenties nyt, lähes kymmenen vuotta sen jälkeen, on tullut aika julistaa, että palaan runouden pariin.
Tai ehkä ei pidä liioitella. En aio vieläkään kirjoittaa runoja. Olen kuitenkin tänä aikana huomannut ja myös hyväksynyt sen, että runous on kaikkialla, mutta se on siellä hiljaa.
Runouden jätettyäni jatkoin proosan ja esseistiikan kirjoittamista. Löysin niiden parista uusia aiheita ja ilmaisutapoja. Juuri sitä olin tavoitellutkin luopuessani runouden itseään toistamaan alkaneesta mekanismista.
Novellikokoelmieni, romaanieni ja esseeteosteni arvosteluissa kuitenkin muistettiin toistuvasti huomauttaa, kuinka olin runoilija, joka nyt kokeili muita genrejä. Se sapetti minua. Enkö muka voinut olla esseisti, joka oli alun perin vain harhautunut luulemaan itseään runoilijaksi?
Lisäksi teoksistani löydettiin viljalti runollisia ilmaisuja. Kriitikot kirjoittivat ”lyyrisestä proosastani”. Jopa esseiden kohdalla runoudesta mainittiin. Sitä oli hankala hyväksyä: olinhan jättänyt runouden!
Vähitellen aloin kuitenkin ymmärtää, että tosiaan hyödynsin runouden malleja muita lajeja kirjoittaessani. Runous livahti mukaan romaanin kieleen ja esseen rakenteeseen. Se tapahtui vain niin luontevasti ja hiljaisesti, etten huomannut sitä, ja kuvittelin muiden ylitulkitsevan asioita väittäessään sen näkyvän teoksissa.
Lopulta ryhdyin tarkkailemaan tekstiäni tästä näkökulmasta. En tehnyt sitä kirjoittamisen aikana, vaan myöhemmin editoidessani. Sainkin itseni toistuvasti kiinni siitä, että olin edelleen runoilija.
Tai kenties tämä on virheellisesti sanottu. Minä en ole runoilija, vaan runous on minussa, koska se on kaikessa.
Ei liene vaikea hahmottaa, kuinka runous on läsnä proosafiktiossa. Romaanikatkelmat muistuttavat helposti sisällöllisesti ja ulkoisesti proosarunoja. Proosaruno onkin leikkauspiste, jossa nämä kaksi genreä kohtaavat. Kirjallisuuden Finlandia-palkinnon 2016 voittanut Jukka Viikilä totesi jossain haastattelussa, että romaani on erinomainen keino salakuljettaa runoutta suuren yleisön ulottuville.
Itse väittäisin, että kaikki kirjallisuus salakuljettaa runoutta suurelle yleisölle, koska runous on väistämätöntä.
Runouden muiluttaminen asiatekstiin ei kuitenkaan ole yhtä ilmeistä. Siinä se ei tule esiin niin näkyvästi kuin proosassa, jossa maalailevampi ote on normi. Omalla kohdallani runouden tuominen esseisiin on tosin miltei itsestään selvää, koska kuvailen usein paikkoja ja kirjoitan niistä eräänlaisia pysäytyskuvia.
Runouden läsnäolo kaikessa kirjoittamisessa (ainakin minun tapauksessani) ei tarkoita vain epämääräistä kielen ”runollisuutta”. Se ilmenee myös ajattelutapoina, jotka liitän ensi sijassa runouden tekniikkoihin.
Esimerkiksi proosan kappaleita voi käyttää runosäkeiden lailla. Tietokirjoittamisessa kappale sisältää tavallisesti yhden ajatuksen. Seuraava kappale jatkuu loogisesti edellisestä ja muodostaa samalla tavalla oman kokonaisuutensa. Näin edetään, kunnes tullaan järkevään päätepisteeseen.
Sen sijaan romaani ja essee sallivat kappaleiden vapaamman käytön ilman, että se pistää erityisemmin silmään. Tässä ei ole kyse pelkästään ilmaisutavoista, vaan myös ajattelutavoista. Pitkätkin assosiaatiot uppoavat keskelle esseetä samalla lailla kuin eheäkin runo sallii lomaansa irrallisia säkeitä.
Runoudelle ominainen valmista kaavaa kaihtava muotokieli voi näin olla huomaamatta osa mitä tahansa tekstiä.
Suorittakaamme koe. Otan proosamuotoisen tekstikatkelman ja jaan sen sopiviksi katsomaani säkeisiin. Näin:
Betoni rakoilee diagrammeiksi.
Loppukesän turvonneet pilvet
riippuvat kuin jättimäisen kalan sisälmykset.
Maailma näyttää jatkuvan kartan reunan yli.
Kolmella reunalla avautuu rajattomuus,
yhdellä laidalla kynnäs riippuu mantereesta
kuin irtoamaisillaan oleva evä.
Tunnustan, ettei tämä ole ensiluokkaisin mahdollinen runo, mutta sitä voisi joka tapauksessa erehtyä luulemaan runoksi. Jos joku väittäisi kivenkovaa, että teksti on jostain varhaisesta kokoelmastani, saattaisin jopa uskoa häntä. Olisin voinut kirjoittaa juuri tällaisen, kun olin 25-vuotias. Sen sijaan kirjoitin sen ollessani 35-vuotias, mutta runokirjan sijaan esseekokoelmaani Kuolleiden muistomerkkien vuosisata.
Katkelma on teoksen neljännen esseen erään alaluvun avauskappale. Poistin siitä yhden ja-sanan, ja jaoin sen säkeisiin. Muuten kaikki on tismalleen niin kuin kirjassa. Siinä teksti asettuu proosamuotoisena osaksi esseetä, pohjustaa argumenttia pysäytyskuvalla, kun taas tässä se on yksin ja esittää runoa.
Tämä koe auttaa ainakin minua huomaamaan paremmin, kuinka olen tietämättäni salakuljettanut runoilmaisua osaksi proosa- ja myös esseetekstiä. Juuri tätä on runouden hiljaisuus osana muita genrejä: runous on niissä melko ilmeistä, mutta pysyy tekstimassan joukossa vaiti eikä tee itsestään suurta numeroa. Jos se pyydetään näyttämään yleisön seasta, se on kuitenkin helppo löytää.
En yritä tässä sanoa, että kaikki esseeni suorastaan uhkuvat runoutta. Haluan vain osoittaa, kuinka edelleen, kymmenen vuotta sen jälkeen kun lopetin runouden kirjoittamisen, kirjoitan runoutta esseissäni.
Enkä alkuunkaan usko, että kyse on yksin minusta. Aina, kun tekstissä irtaudutaan asiatekstin argumentatiivisesta logiikasta, aletaan lähestyä runoutta. Runous on deskriptiivisen kielen tapa olla.
En edelleenkään välitä kirjoittaa runoja. En kuitenkaan enää kiellä, että kirjoitan jatkuvasti runoutta. Vaikkei kyse välttämättä ole hyvästä runoudesta, runous on mukana kaikessa tekstissä, halusin sitä tai en.
Tajuan myös jälkikäteen, kuinka pyrin ensimmäisissä romaaneissani tuomaan koko runouden apparaatin mukaan aivan toiseen genreen. Runoudesta luovuttuani olin edelleen niin kiinni siinä, etten osannut ajatella ”prosaistin tavoin”, olkoonkin ettei tällaista tapaa varsinaisesti ole olemassa.
Myöhemmin aloin löytää uudenlaista tasapainoa proosan ja runon välillä ja sulauttaa niiden ilmaisumuotoja.
Kokeellisessa romaanissani Matrjoshka 13 menin tietoisesti, miltei kuin edellä kuvaamani ajatteluprosessin seurauksia testatakseni, joissain teoksen kohdissa niin lähelle runoutta, että ero sameni lopullisesti.
Kyse ei ollut vain teknisestä leikittelystä. Yhteen kirjan lukuun tarvitsin esimerkiksi tavan kuvata yksin olevan ihmisen maanisia, luuppaavia ajatuskulkuja. En voinut vain kertoa proosallisesti, että henkilön ajatukset junnaavat paikoillaan. Halusin kertomisen sijaan kuvata sen sanomatta sitä suoraan
Tähän oli ratkaisuna runotyylinen teksti, joka osoittaa runouden luontevan läsnäolon romaanin kerrontakeinojen joukossa. Luvun kolmetoista fragmenttia kulkevat samalla toisteisella rytmillä:
maailma on tänäänkin täynnä tätä tehtyä meteliä sinä syöt kuuntelet muistelet yksinäisyyden tahdissa lapsuuttasi silloinkin maailma oli täynnä tätä tehtyä meteliä purkamista rakentamista patsaiden ja valtioiden mutta se oli aineen meteliä kun nykyään kaikki äänet tulevat tallenteina myös purkaminen ja rakentaminen ne peittävät suuren mustan hiljaisuuden tämä maa on lasinen diskoteekki iso ilta ammottava yö juuri siksi sinun sanasi ovat kiellettyjä ne ovat vanhaa ainetta maailma on tänäänkin täynnä tätä tehtyä meteliä äänet tulevat tallenteina etkä sinä osaa sitä karaokea
Tapahtumien eksplisiittinen kertominen liikkuu yleisellä tasolla. Sen sijaan tapahtumien kuvailu, niihin sisään meneminen, vie syvemmälle. Se ei välttämättä tarkoita jotain syvällisempää, vaan yksinkertaisesti kokemuksen itsensä ilmaisua kokemuksesta kertomisen sijaan. Tähän runon kieli on omiaan.
Miksi? Syy saattaa olla siinä, että runoilmaisu on struktuurista ja kaavamaisuuksista vapaana perustavampi tapa ilmaista asioita. Juuri tätä tarkoitan sanoessani, että runous on kielen tapa olla.
Entä seuraavaksi? Olen tunnustanut ja myös todistanut itselleni ja muille, että olen runouden jättämisestä lähtien jatkanut runouden kirjoittamista ymppäämällä runon ilmaisuja ja muotoja osaksi romaaneja ja jopa esseitä. Monet tiesivät tämän jo kauan ennen minua, ja nyt se on viimein itsellenikin selvää.
Havainto ei luultavasti vaikuta kirjoittamiseeni millään tavoin, paitsi tietenkin niin, että nykyään voin jälleen kirjoittaa runoudesta ja suomentaa sitä. Muuten asiasta ei voi vetää kovin ihmeellisiä johtopäätöksiä. Minua mietityttää enää vain se, miksi alun alkaen ylipäänsä katkaisin välini runouden kanssa?
Luullakseni syy oli runouden itsensä sijaan se, kuinka runouteen suhtauduttiin. Runouspuhe tuntui ja tuntuu yhä nojautuvan toistuvasti ”näkijyyden”, ”herkkyyden” ja ”luovuuden” mytologiaan. Ja jos minua jokin kirjallisuuteen liittyvässä keskustelussa häiritsee, se on kirjailijan ja tekstin mytologisointi.
Runouden maailma nähdään ulko- ja sisäpuolelta erillisenä ja omalakisena. Ainakin minua olisi aikoinaan helpottanut, jos olisin voinut suoraan sanoa, että runous on vain kirjallisuutta ja se on kaikkialla.
Runouden hiljainen olemisen tapa kielen juurella onkin loppujen lopuksi vain sitä; paikka jossa se on. Muut ilmaisutavat ovat muissa kohdissa. Mikään niistä ei ole toista parempi tai huonompi, eivätkä ne ole erillisiä. Päinvastoin, ne tarvitsevat toisiaan, jotta saamme sanottua sen mitä pitää.