Ihan kuin nyt kirjoitettaisiin erityisen paljon kirjoja surusta. Raastavasta surusta, siitä kaikkein pahimmasta. Siitä kun lapsi kuolee. Kun tulee hiljaista. Se ei ole metafora. Kirjoja jotka on kirjoitettu silloin, kun kirjoittaja on melkein sanaton. Kun tapahtunut ei taivu sanoiksi. Se on silti saatu taipumaan, mutta loputtoman vaivalloisesti, etsien, kieltä ja muotoa hapuillen, mistä voi – ristiriitaista kyllä – syntyä erinomaista kirjallisuutta.

Sanat eivät tuo kuollutta takaisin. Kun kuolema tai rakkaus tai pahimmassa tapauksessa niiden yhdistelmä suistaa ihmisen kuiluun, sanat ovat aina pelkkä pintaraapaisu, hapuilua pilkkopimeässä, jossa voimme parhaassa tapauksessa toivoa selviytyvämme jotenkuten sekunti kerrallaan. Me kaikki tiedämme sen teoriassa, tai osaamme aavistaa, mutta on ihan eri asia, kun todella olemme siinä, ruumiimme on siinä, tilanteessa jota emme ole valinneet, tilanteessa jota emme pysty hallitsemaan ja jota emme missään määrin voi hyväksyä. Vaikka ehkä jäisimmekin henkiin, elämä ei enää koskaan palaa ennalleen.

Tällaisen haparoinnin pukeminen edes jonkinlaisiksi sanoiksi vaatii ammattitaitoa ja varmasti myös kärsivällisyyttä. Luin keväällä tanskalaisen kirjailijan Naja Marie Aidtin huikean tilityksen 25-vuotiaan poikansa kuolemasta. Suomenruotsalainen Tua Forsström on vastikään julkaissut runoja pienestä lapsenlapsestaan, joka kuoli leukemiaan, ja myös Juha Itkoselta on ilmestynyt kirja hänen perheensä kohtaamasta tragediasta. Huomaan liittäväni samaan hiljaisten kirjojen joukkoon myös kesän häkellyttävimmän lukukokemukseni, tanskalaisen runoilijan Ursula Andkjær Olsenin kokoelman Utgående farkost (Lähtevä alus).

Sanon näitä kirjoja hiljaisiksi. En siksi että niissä käsitellään hiljaisuutta, vaikka käsitelläänkin: sitä lopullista. En siksi että ne olisivat hiljaisia, siis jotenkin häveliäitä tai äänettömiä. Sillä sitä ne eivät ole. Etenkään Andkjær Olsenin kirja, jossa on 40% raivoa, 30% vihaa, 20% inhoa, 9 % kirosanoja (ja okei, 1 % empimistä tai huumoria) sekä vastarintaa, oikuttelua, uhmaa ja iilimadon sinnikkyyttä. Vaan siksi että sanat niissä ovat mahdottomuus.

Hyvä ja oikea face

Ursula Andkjær Olsen (s. 1970) on yksi Tanskan arvostetuimmista nykyrunoilijoista. Runokokoelma Udgående fartøj, jota luen Jonas Rasmussenin ruotsinkielisenä käännöksenä, on herättänyt ilmestymisensä (2015) jälkeen runsaasti huomiota. Tyrmistyttänyt ja ärsyttänyt kriitikoita. Runojen minä käy vimmaista noitavainoa ihmisen haavoittuvuutta – sekä fyysistä että henkistä – vastaan luodakseen uuden ihmisen. Kovan, kiiltävän ja hermeettisesti sulkeutuneen ihmisen:

Linja on totaalinen. Runojen minän kaikki inhimilliset taipumukset on tukahdutettava ja muokattava ”kiiltäväksi aineeksi” – sellainen sen tulee olla: / sisimmän / minun sisimpäni / täynnä kiiltäviä, samanlaisia / palloja. Läksytys jatkuu kannesta kanteen, yli 200 sivua. Ei pehmeyden tai koristeellisuuden pisaraakaan missään, ei suuria oivalluksia. Vapahdusta ei tarjota. Se on uskomattoman vapauttavaa. Edessäni on jotain uutta.

Runot antavat ymmärtää, että on tapahtunut katastrofi – tämä on matemaattisesti väistämätöntä / ja siltä sen pitää myös tuntua: / sen ihmisen surmaaminen / joka tuli ennen tätä kokemusta – mutta eivät lainkaan kuvaile sen laatua. Kun kaikki lopulta päättyy runokokoelman viidennessä ja viimeisessä osassa fantastiseen psykopälätysutopiaan, on ilmiselvää, ettei sekään ole ”ratkaisu” ”ongelmaan”.

Minun on pakko myöntää ilahtuvani erityisesti siitä, että kirjan kirjoittaja on melkein 50-vuotias nainen. Nuorilla, vihaisilla miehillä on perinteisesti yksinoikeus joustamattomuuteen ja aggressiivisuuteen, mutta voin vakuuttaa, että se elää ja rehottaa myös naisissa, jotka saattavat näyttää päällisin puolin tyyniltä ja joiden odotetaan olevan ikuisesti pitämässä maailmaa pystyssä ja selittämässä sitä.

Runojen minä ihannoi voimaa ja kovuutta ja inhoaa ”kaikkea heikkoa, pehmeää, kaikkea raihnaista”. Se on epämiellyttävää luettavaa, mutta ei herätä minussa fasismin pelkoa. Luen runoista hienovaraisen provosoinnin ja kaikesta huolimatta murtuneen äänensävyn ansiosta (tuskaa ei tarvitse alleviivata, me ruumiissa elävät tiedämme mitä se on) pikemminkin vastenmielisyyttä nyky-yhteiskuntaa kohtaan, koska se kiistää vakavuuden ja kuoleman ja keskittyy sen sijaan kepeyteen, stailaukseen, menestykseen. Yhteiskuntaa jossa self help -jargon leviää kuin rutto: hyvä ja oikea face / feel good henkilökohtaisena ominaisuutena.

Sydän

Kirjoitan parhaillaan romaania naisesta, jonka pojalla on synnynnäinen sydänvika, ja pojan syntymää seuraavasta talvesta. Teksti perustuu omaan kokemukseeni samasta asiasta talvella 2010. Lapsi on elossa, minä olen elossa, mutta vasta nyt pystyn kirjoittamaan siitä enkä vieläkään löydä sanoja. Pystyn kirjoittamaan vain poistamalla tekstistä kaikki tunteet, kaikki johtopäätökset. Ihan kuin sairaala-aikana: Minulla ei ollut varaa tunteisiin. Oman ruumiini ainut tarkoitus oli saada lapsi viedyksi leikkauksen läpi ja pitää hänet elossa sen jälkeen.

Tarvitsin kaikkea muuta paitsi sanoja. Rasvaa ja sokeria, lämpimiä suihkuja, pöyhityn tyynyn. Siedin vain lääkärien ja hoitajien käyttämää lääketieteellisten faktojen kieltä. Kaikkein vähiten tarvitsin hyvää tarkoittavia latteuksia: ”kyllä kaikki järjestyy” tai – vielä pahempaa: ”tällä kaikella on jokin tarkoitus”. Tarvitsin sitä, ettei sitä kaikkea olisi koskaan tapahtunut. Toisin kuin yleensä, minulla ei ollut voimia antaa lohdutusta, mielenkiintoa, aikaa tai myötätuntoa kenellekään, myöntää omaa pelkoani tai suruani eikä lausua yhtään tarpeetonta sanaa.

Sen jälkeen pelkkä oleminen on vaatinut enemmän energiaa. Sen jälkeen on ollut vaikeampi kirjoittaa, koska mikään ei riitä. Sen jälkeen olen tarttunut joka ikiseen tilaisuuteen nauttia eläinten tavoin hetkestä: uida, syödä, hikoilla, vitsailla, nukkua, olla auringossa, tuulessa.

Ainoa oivallus: elämä on sattumanvaraista ja epäloogista, ja fiksuinta, mihin ihminen voi uskoa, ovat asiansa osaavat kirurgit. Sen oivaltaminen on tehnyt minusta toisaalta kovemman (en siedä turhaa paskanjauhantaa) ja toisaalta pehmeämmän (ymmärrän ettei onnettomuus aina ole ihmisen omaa syytä).

Mitähän olisin tuuminut Utgående farkost -kokoelmasta sairaala-aikana tai sitä seuranneena vuonna? Ehkä se olisi sittenkin ollut liikaa. Mutta nyt, kahdeksan vuotta myöhemmin, se tuottaa – ei lohtua, sillä moinen väite olisi kokoelman aliarvioimista ja vastoin sen pyrkimystä, vaan – iloa.