On mahdollista, että on olemassa maailma, joka on lähestulkoon tai melkein täysin samankaltainen kuin oma maailmamme. Kutsuttakoon sitä eräänlaiseksi ihanteelliseksi maailmaksi, jossa monimutkaisesta ja sotkuisesta todellisuudestamme on mahdollista puhua ikään kuin sanat voisivat paljastaa jotain tekojemme ja halujemme, rikostemme ja rakkauksiemme syistä ja seurauksista.
Tässä maailmassa minä elin. Tässä maailmassa olin kerran ollut paitsi runoilija myös runouden arvostelija, kirjallisuuden ammattilainen — opettaja, toimittaja, tutkija. Sitten, eräänä päivänä, tunsin etten ollut enää mikään näistä. Niinpä minä vaikenin; niinpä minun oli pakko vaieta. Oli oltava hiljaa, koska muuten en olisi ollut totuudenmukainen. Tästä vaikenemisesta kerron nyt: on aika tunnustaa, miksi hiljenin, miksi katosin kaikkialta sieltä, missä aiemmin olin ollut äänessä.
Runoilijan tehtävä
Maailmassa, josta tässä kerron, runoilija on yksityinen ihminen, joka tekee itsensä julkiseksi. Hän tekee sen kertomalla julkisesti siitä, mikä hänelle on henkilökohtaisesti tärkeää: näkemistään maisemista, todistamastaan valosta, aistimistaan tuoksuista ja äänistä, jotka kantautuivat hänen luokseen; tilapäisten ja ohimenevien hetkien sattumanvaraisista merkityksistä, jotka tuntuivat samalta kuin kivien väri tai lumpeiden lautta — täydellisen mielivaltaisilta.
Maailmassa, jota olen kuvailemassa, todellisuus ilmestyy runoilijalle tällä tavalla. Se on täydellisen välinpitämätön hänen hankkeidensa suhteen, mutta se on myös täydellisen välinpitämätön oman itsensä suhteen. Sillä ei ole omaa itseä, johon suhtautua, eikä siten myöskään toisia, joista erottautua. Todellisuus on armollinen: se hyväksyy minkä tahansa yksityiskohdan, tapahtuman tai olion, ja jokainen yksityiskohta ja tapahtuma olioineen on sille täydellisen ainutlaatuinen, koska todellisuus on riippumaton ja suhteeton, ja siksi ilme sen kasvoilla vaikuttaa runoilijasta oikeudenmukaisuuden itsensä ilmeeltä, totuuden kasvoilta ja täydellisen syliltä.
Tämän todellisuuden ilmenemistä itselleen runoilija jäljentää ja tallentaa esimerkillisten oivallustensa ja henkilökohtaisten oikkujensa muodossa, mutta koska runoilija on yksilö, oma itsensä, hänen on otettava suhde toisiin yksilöihin ja erottauduttava heistä. Näin ollen hänen on luotava kaikessa tekemisessään ja olemisessaan suhdetta edeltäjiensä ja aikalaistensa hänen omia oikkujaan ja oivalluksiaan muistuttaviin oikkuihin ja oivalluksiin tiedostamalla muodon läsnäolon sisällössä ja sisällön läsnäolon muodossa: hän tekee aistiensa ja ajatustensa sisällöstä taiteensa ja taitonsa muodon, ja taiteensa ja taitonsa muodosta aistiensa ja ajatustensa sisällön. Hän tekee omasta itsestään oman taiteensa, omasta yksityisestä sisäisyydestään itsensä julkisen ilmeen, ja siten hän löytää viimein tavan erottautua toisista samanlaisista, veljistään ja sisaristaan, äideistään ja isistään.
On monia tapoja tehdä niin, ja niille on annettu monia nimiä, samoin kuin on ollut aikoja, jolloin on ajateltu toisin — että runoilija on julkisen vallan palvelija, joka tekee julkisesta yksityistä selittämällä jumalten ja sankarien tekoja toisille kaltaisilleen, jotka ovat hänen kansalaisiaan ennen kuin he ovat hänen sukuaan — mutta meidän ei tarvitse nyt mennä siihen, kuinka historiallista ja suhteellista kaikki tämä on.
Tärkeää on, että tässä kuvailemassani ihanteellisessa maailmassa, minun maailmassani, runoilija muistuttaa julkisilla paikoilla yksityisen tilan olemassaolosta ja yksityisen kokemuksen olemisen tavasta — yksilöitymättömästä oikeudenmukaisuudesta ja erottamattomasta armosta, joka kätkeytyy todellisuuden välinpitämättömyyteen — mutta, vaikka runoilijalla on julkinen tehtävä, hän ei palvele julkista valtaa vaan yksityistä hyvää: hän voi todistaa vain siitä, mikä hänelle itselleen on henkilökohtaisesti tärkeää. Siksi runoilijan henkilö, hänen persoonallisuutensa ja hänen elämänsä elämä, hänen oikkunsa ja hänen luonteensa ovat niin tärkeitä aiheita meidän aikojemme puheelle runoudesta: niiden nimissä tulee vakuutetuksi ja todistetuksi, että runoilija on todistanut omasta itsestään.
Arvostelijan tehtävä
Että runoilija todistaa itsestään ei tarkoita, että runoilija olisi itsensäpaljastaja, vaikka hyvin tiedämme, että kuka tahansa voi langeta esittelemään elimiään julkisuudessa ansaitakseen siten hämmennyksen, kauhun, inhon ja kutkutuksen suomaa huomiota ja menestystä — mutta sellainen itsestään todistaminen, josta runouden kohdalla olemme kiinnostuneita, on sen tunnustamista ja osoittamista, että olemassaolo ei tyhjene julkiseksi esitykseksi eikä paljastu julkiselle katseelle, vaan kätkeytyy näkyvistä, ja vain siten, kätkeytymällä näkyvistä, se antaa itsensä meille niin kuin ilma antaa itsensä keuhkoillemme, kätkeytyäkseen ruumiimme tuntemattomaan pimeään, joka on olemassaolomme juuri ja veri.
Ihminen, joka esittelee runoutta julkisesti, on arvostelija. Arvostelijan tehtävä on toinen kuin runoilijan tehtävä. Hän ei tee itseään vaan runoutta julkiseksi. Hän valmistelee, puolustaa ja edistää runouden saattumista julkiseksi, hän puhuu siitä ja kirjoittaa siitä, hän keskustelee ja riitelee siitä ja hän kiittää ja tuomitsee sitä, mutta hän ei tee mitään näistä asioista julkisena henkilönä, vaan yksityishenkilönä, jonka kutsumus — ihanteellisessa maailmassa — on palvella julkista hyvää: kertoa, mikä runoudessa on yleisesti tärkeää, jotta yksittäiset lukijat voisivat jakaa yhteisesti sen, mikä runoilijalle oli ollut henkilökohtaisesti tärkeää.
Tehdäkseen niin arvostelijan tulisi näyttää, esimerkiksi ja vähintään, miten yleinen ilmenee erityisessä, miten yksi vertautuu toiseen samaistumatta ja sekoittumatta ja yhdistymättä ja pelkistymättä siihen millään sellaisella tavalla, joka vähentäisi tai korottaisi yhtä tai toista millään epärehellisellä tai epäoikeudenmukaisella tai epäreilulla tavalla. Arvostelijan tulisi paljastaa, miten julkinen kokonaisuus perustuu yksityiseen yksityiskohtaan eksymättä näin tehdessään kuitenkaan näihin yksityiskohtiin ja hänen tulisi tehdä niin kuvittelematta, että yhdenkään yksityiskohdan näkökulmasta voisi ymmärtää koko kokonaisuutta, sillä se, joka uskoo ymmärtävänsä kokonaisuuden tai eksyy yksityiskohtiin uskottelee itsestään liikoja tai luulee tietävänsä aiheestaan enemmän kuin on terveellistä.
Toimiessaan ihanteellisessa maailmassamme näin, arvostelija toimii samalla myös esimerkkinä kaikille yksityishenkilöille, jotka edistävät julkista hyvää. Arvostellessaan ihanteellisella tavalla hän osoittaa kerta toisensa jälkeen, että hänen sattumanvarainen henkilökohtainen kokemuksensa ei saa olla pakottavaa julkisen säännönmukaisuuden ja järkevän arvonannon eli lain ja järjestyksen näkökulmasta, joskin samalla on myös niin, että julkinen tunnustus ei saa olla pakottavaa yksilön oman kokemuksen näkökulmasta: julkinen hyvä ei saa olla kenestäkään yksilöstä riippuvainen, mutta henkilökohtaisesti tärkeä ei myöskään saa olla julkisesti määrättyä. Arvostelijan on, toisin sanoen, oltava yhtä riippumaton kuin virkamiehen, joka palvelee julkista valtaa eli yhteiskuntaa.
Kun sanomme, että arvostelijan on oltava (joskin vain vertauskuvallisesti kenties) yhtä riippumaton kuin virkamiehen, emme tarkoita, että hänen ei tulisi välittää, rakastaa tai ihailla. Tarkoitamme, että hän ei saisi olla velkaa sille, mitä arvostelee, koska arvostelija on vastuussa yhteiskunnalle, jonka lakia ja järjestystä hän palvelee. Voi olla, että ihanteellisessa maailmassamme arvostelija olisi virallisen roolinsa lisäksi parhaassa tapauksessa uskollinen harrastelija, joka arvostelisi vain rakkaudesta asiaansa eikä sen tähden, että kaipaa rakastamansa asian huomiota tai salaa tahtoisi jopa ottaa sen itseensä, syödä sen ja tulla tuoksi asiaksi itse. Joka tapauksessa voisimme sanoa, että siinä missä runoilija ilmituo oikeudenmukaisuuden perustan henkilökohtaisessa kohtaamisessaan sen kanssa, arvostelijan tulisi olla oikeudenmukainen tuolle henkilökohtaisen kohtaamisen ilmituomiselle.
Miksi runoilija ei sovi arvostelijaksi
Siinä maailmassa, josta tässä kerron, minä en ollut riippumaton harrastelija. Olin runoutta arvosteleva runoilija, ja siksi itselleni henkilökohtaisesti tärkeät asiat olivat jatkuvasti ristiriidassa sen kanssa, mikä edisti julkista hyvää: olin itsekäs siellä, missä minun olisi pitänyt olla epäitsekäs, ja epäitsekäs siellä, missä minun olisi pitänyt olla itsekäs. En toisin sanoen tuntenut omia rajojani. En osannut suojella niitä enkä myöskään pysyä niiden sisällä. Ennen kaikkea en ymmärtänyt julkisen maailman ja yksityisen todellisuuden välistä eroa.
Julkinen maailma ei ole todellisuuden välinpitämättömyyteen perustuvan oikeudenmukaisuuden aluetta, koska yhteiskunta ei voi olla välinpitämätön kansalaistensa suhteen. Päinvastoin, julkisen vallan on voitava hallita kansalaisiaan. Siksi julkinen maailma on sääntöjen, lakien ja tapojen välittämää ja rajoina ja eroina välittynyttä tilaa, jolla käyttäydytään kohteliaasti toisia kohtaan heidän yksityisyyttään kunnioittaen.
Tästä seuraa, että julkisessa maailmassa meidän tulee olla alistamatta toisia omille yksityisille mielivaltaisuuksillemme, jotta he eivät altistaisi meitä omille sattumanvaraisuuksilleen, kuten sille, mitkä runot ovat heille olleet tärkeitä joinakin tilapäisinä ja ohimenevinä hetkinä täysin mielivaltaisista ja umpimähkäisistä syistä, jotka liittyvät siihen ja vain siihen millaisia henkilökohtaisia kokemuksia heillä on elämässään joskus jostain muille tuntemattomista syistä joskus ollut.
Runoilijat ovat kuitenkin juuri sellaisia olentoja. He tekevät sattumanvaraisesta ja mielivaltaisesta kokemuksestaan julkista, ja heidän on tehtävä se omalla äänellään. Sillä se, mikä julkisen elämän näkökulmasta on sattumanvaraista ja umpimähkäistä on juuri välinpitämätön ja riippumaton todellisuus itse, olemassaolo kaikessa rajattomassa oikeudenmukaisuudessaan ja laittomassa armollisuudessaan. Tuo todellisuus ei välitä meistä. Sitä eivät kiinnosta meidän lakimme eivätkä meidän tapamme. Runoilija muistuttaa meitä siitä. Hän muistuttaa meitä sillä ainoalla tavalla, jolla todellisuus voi meidät tavoittaa: yksityisen kokemuksen äänellä, sellaisen olennon äänellä, jota todellisuus on koskettanut välinpitämättömällä kädellään, ansaitsimme sen tai emme. Todellisuus on kutsunut runoilijan todistamaan itsestään omalla äänellään.
Kantaakseen vastuunsa runoilijan on tunnistettava ja tunnustettava oma äänensä. Se ei kuitenkaan tarkoita, että runoilija olisi aina ja kaikkialla henkilö, joka tietäisi, miksi hänen omansa kuuluu hänelle: miksi juuri hänet on kutsuttu niin kuin on. Päinvastoin oman äänensä tunnistaminen ja tunnustaminen voi usein tarkoittaa antautumista ja tiedottomuutta, oman mielivaltaisuutensa ja sattumanvaraisuutensa hyväksymistä ja siihen luottamista, ettemme omista omaa ääntämme — että omimpamme ei ole omaisuuttamme, jolle voisimme tehdä mitä tahansa ja jota saisimme käyttää niin kuin tahdomme. Meillä ei ole valtaa sen ylitse, mikä on omimpaamme: se omistaa meidät, sillä on valta meidän ylitsemme.
Juuri tästä syystä, kuitenkin, runoilijat eivät yleisesti ottaen sovellu omien runojensa eivätkä toisten runojen arvostelijoiksi: he eivät ole omassa vallassaan, vaan omansa vallassa. Siksi he eivät ymmärrä — joko tietoisesti tai tiedostamattaan — että heidän syynsä kirjoittaa ja lukea ja arvostaa kirjoittamaansa ja lukemaansa ovat täydellisen omavaltaisia, toisin sanoen sattumanvaraisia ja umpimähkäisiä sen julkisen maailman näkökulmasta, jonka edessä he todistavat kutsutuksi tulemisestaan, jumalansa kosketuksesta ja todellisuuden kohtaamisesta.
Miksi arvostelija ei sovi runoilijaksi
Arvostelijat eivät voi arvostella runoutta omavaltaisista syistä. Heidän täytyy palvella julkista hyvää, joka ei — ihanteellisessa maailmassamme — ole omavaltaista, vaan järkevää ja suunnitelmallista yhteisten asioiden edistämistä, ymmärryksen eli hallinnan mahdollistamista ja aikaansaamista välittämällä yksityistä merkitystä julkisilla merkeillä lähestulkoon yhtä välinpitämättömästi ja oikeudenmukaisesti kuin todellisuus itse, mutta todellisuus, joka on kutsunut arvostelijan palvelijakseen ei tosiasiassa ole sama todellisuus, jota runoilija palvelee: arvostelija palvelee julkista valtaa, inhimillistä järjestystä, lain ja talouden katekismusta.
Se ei tarkoita, että arvostelija palvelisi jotain erityistä esimerkiksi historiallista vallanpitäjää tai ideologiaa tai aatetta. Arvostelija palvelee taidetta itseään: ihmisen taitoa ja kykyä luoda oma maailmansa ymmärryksellään, joka hallitsee ainetta paljastamalla järjen sen järjestyksessä ja siten järjestää sen oman ihanteellisen ajatuksensa mukaisesti — aivan niin kuin minäkin juuri nyt teen, kun kuvailen ihanteellista maailmaani, jossa jokainen olio ymmärtää oman paikkansa ja tuntee omat rajansa, siis ne, jotka kirjoitukseni niille sanelee, ikään kuin olisin tai voisin olla yhtä täydellisen riippumaton ja oikeudenmukainen kuin todellisuus itse ja siten paljastaa sen järjen, ja jos en paljastakaan aivan todellisuutta itseään, voin täten ainakin tehdä järkeväksi sen, mikä omassa elämässäni, omassa henkilökohtaisessa kokemuksessani todellisuuden välinpitämättömyyden edessä vaikutti ensin, kun tulin sen kohtaamaan omassa perusteettomassa sattumanvaraisuudessaan, täydellisen järjettömältä ja haluistani ja toiveistani ja ennen kaikkea järjestäni riippumattomalta.
Näin ainakin uskoin siinä maailmassa, jota tässä kuvailen. Kenties se ei olisi koitunut tuhokseni, jos olisin ollut vain arvostelija, mutta minä, joka olin runoutta arvosteleva runoilija, palvelin sekä julkista valtaa että omaa ääntäni. Olin sekä sisäisen pyhäkön että ulkoisen temppelin vartija. Kummassa asui oikea ja todellinen jumala, se, joka ei suvainnut, että pitäisin toisia jumalia?
Liian kauan uskoin, että arvostelija voisi palvella samaa uskontoa kuin runoilijakin, mutta runoilija ei palvele uskontoa — julkista valtaa, joka on inhimillisen järjen ääni — vaan jumalaansa: omaa ääntään, joka on järjettömän todellisuuden ääni. Runoilija ei voi tunnustaa mitään järjellistä uskontoa. Hänelle totta on vain itse kunkin henkilökohtainen kohtaaminen oman järjettömän ja hallitsemattoman jumalansa kanssa.
Kohtalosta ja omaisuudesta
Jumalan kohtaaminen ei ole äänten kuulemista liekehtivästä pensaasta. Se on kohtalolleen omistautumista, tai oikeastaan kohtalonsa omistamaksi tulemista — jotakin niin henkilökohtaista, että koko henkilömme olemassaolo on siitä riippuvaista. Tämän kohtalon vaihtaminen tai vertaaminen toisten kohtaloon ei ole mahdollista. Sitä ei voi välittää yhdellekään toiselle. Maailma, jossa elämme, ei hyväksy sitä, koska elämme yhteiskunnassa, ja yhteiskunta perustuu sopimukseen yksityisen omaisuuden ja julkisen vallan välisestä suhteesta.
Tämän sopimuksen mukaan me alistamme yksityisen omaisuutemme julkiselle vallalle silloinkin, kun julkinen valta ei voi turvata yksityistä omaisuuttamme: hyväksymme vaalien tuloksen silloinkin, kun vaalien voittaja on vihollisemme, joka tahtoo varastaa meiltä omaisuutemme tai estää meitä tavoittelemasta sitä niin kuin tahdomme sitä tavoitella — hyväksymme, että meidän tulee haluta sekä vihollisemme etua että omaa etuamme, vaikkei se olisikaan mahdollista missään mahdollisessa tai edes ihanteellisessa maailmassa; hyväksymme yksityisen omaisuuden ehdoksi kaiken omaisuuden vaihdettavuuden samoin kuin luovumme rajoittamattomasta vapaudestamme alistuaksemme lain ja talouden valtaan, jotta kaikkien sota kaikkia vastaan päättyisi ja voisimme elää rauhassa ja tuottoisasti, siis järkevästi, vaikka tosiasiassa asummekin vankilassa, jonka muurit ovat yhteiskuntamme ja ostoskärrymme muotoiset.
Tällaisessa yhteiskunnassa kansalaisuuden ehtona on, että kukin meistä lupaa olla hyödyllinen, osallistua yhteiskunnan kasvattamiseen ja kehittämiseen. Yhteiskunta puolestaan kasvaa ja kehittyy sitä enemmän, mitä enemmän yhteiskunta maksaa kansalaisilleen palkkaa heidän tekemästään työstä yhteiskunnan kasvattamiseksi ja kehittämiseksi, sillä mitä enemmän palkkaa kansalaiset saavat, sitä enemmän ja paremmin he työskentelevät, ja mitä enemmän ja mitä paremmin he työskentelevät, sitä parempi yhteiskunta on, ja mitä parempi yhteiskunta on, sitä enemmän kansalaiset ansaitsevat, ja mitä enemmän he ansaitsevat, sitä enemmän he kuluttavat, ja mitä enemmän he kuluttavat, sitä enemmän heillä on omaisuutta, ja siksi omaisuus on paras todiste siitä, kuinka hyödyllinen yksilö on ollut yhteiskunnalle: julkisen hyvän olemus on yksityinen omaisuus, joka ei kuitenkaan ole omaamme, vaan julkisen vallan valtuuttamaa.
Runous on aina ja kaikkialla ristiriidassa julkisen vallan ja yksityisen omaisuuden kanssa, koska runous on henkilökohtaisesti tärkeää, ja se, mikä on henkilökohtaisesti tärkeää, on itse kunkin kohtaaminen jumalansa kanssa. Sikäli kuin tuo jumala tulee kohdatuksi, runouden harrastusta voidaan kutsua jumalanpalvelukseksi — eikä jumalanpalvelus ole yksityistä omaisuutta eikä se alistu julkisen vallan tahtoon. Jumalanpalvelus on kuuliaisuutta vain ja ainoastaan kohtaamamme jumalan tahdolle, mutta vain siinä jo aiemmin ilmaisemassani mielessä kuin olemme kuuliaisia ilmalle, jota hengitämme. Kenenkään keuhkot eivät omista sitä. Se täyttää keuhkomme tahdostamme huolimatta. Kun elämme tässä hengessä, niin sanotusti, voi sanoa, että palvelemme sen tahtoa, mutta se ei tarkoita, että henki hallitsisi meitä, sillä henki antaa itsensä meille kysymättä meiltä mitään ja pyytämättä meiltä mitään, tuomitsematta meitä mitenkään ja vaatimatta meiltä mitään.
Tällainen henki oli sen jumalan henki, jota palvoin runoilijana, minun runouteni henki niin kuin se oli antanut itsensä minulle sen lukijana ja kirjoittajana minusta itsestäni riippumatta ja minulta mitään kysymättä, täydellisen välinpitämättömästi ja täydellisen oikeudenmukaisesti, koska täydellisen armollisesti ja siten täydellisesti rakastaen. Tätä rakkauden henkeä vastaan olin rikkonut eläessäni arvostelijana. Olin palvellut maailman henkeä runouden hengen sijasta.
Maailman hengestä
Maailman henki on kaikkina aikoina ja kaikissa paikoissa se henki, joka kirkkaimmin ilmoittaa itsestään. Se saa maailman neljä kulmaa kuulemaan itsestään. Se näyttää täyttävän maan ja ilman välisen tyhjän omalla täydellään, vain koska sanoo niin, vain koska voi: maailman henki on vallan henki, henki, joka valloittaa maailman.
Valta on voima, joka hallitsee maailmaa. Siksi maailman henki on vallan henki, koska maailma on luotu järjestys, jota järjen ohjaamalla tahdolla hallitaan. Maailman henki on näin ollen ihmisten henki, heidän yhteiskuntiensa ja heidän yhteiskuntiensa henki, sama henki, joka hallitsee heidän viljelystään ja kasvatustaan ja heidän sotimistaan ja heidän rakennustaan ja heidän sopimistaan ja heidän juhlimistaan, samoin kuin se hallitsee heidän kaupankäyntiään ja heidän lakiensa laatimista ja heidän oikeutensa toteutumista ja heidän ääntensä kuulumista niin hoveissa kuin toreillakin, siis kaikkialla siellä, missä ihmiset ovat yhdessä toistensa kanssa asioidensa keskellä, luomassaan maailmassa, jossa heidän täytyy, tavalla tai toisella, jakaa nuo asiat toistensa kanssa.
Tämä vallan henki, maailman henki, se vaikuttaa meihin ja se liikuttaa meitä, se ottaa meidät mukaansa ja kuljettaa meitä kanssaan ja saa meidät uskomaan sanomaansa, koska se on voimakkain kaikista hengistä, jotka meitä puhuttelevat ja liikuttavat niin kuin se on vahvin kaikista voimista, jotka voimistavat meitä aina ja kaikkialla. Vallan henki on aina ja kaikkialla se henki, joka kysyy saman kysymyksen jokaiselta: mitä minä haluan?
Koskaan ei vallan henki ole missään paljastanut eikä ilmoittanut, mitä meiltä haluaa, ja silti vastaus on aina ja kaikkialla vallan hengen tahdon mukainen, sen ajan ja hetken mukainen, jonka vallan henki on saattanut olemassaolevaksi ja suonut mahdolliseksi, koska vallan hengen voima saattaa meidät haluamaan ja tahtomaan samaa kuin vallan henki haluaa ja tahtoo. Vallan hengen tahtoa ei voi havaita muuten kuin vastustamalla sitä: silloin tulemme tuntemaan oman painomme, ja kun tunnemme painomme, tunnemme myös, mikä aina ja kaikkialla on keveintä, siis vähiten raskasta, kaikkein helpointa ja vaivattominta valita: maailman hengen tahto.
Vallan henki, maailman henki, tahtoo aina ja kaikkialla auttaa meitä kantamaan itseämme kevyimmin, nopeimmin, tehokkaimmin, nautinnollisimmin, itsestäänselvimmin, ilmeisimmin, tavoittavimmin, kuuluvimmin, epäilyksettömimmin, varmimmin, tuottavimmin, halvimmin, vapaimmin, hauskimmin ja vaivattomimmin ja suruttomimmin, kaikkein selvimmin vailla kitkaa tai hiertoa, raskautta tai vastarintaa, kunnes mikä tahansa kohtaamamme, yrittämämme, toivomamme, tahtomamme tai tekemämme tapahtuu ikään kuin itsestään, ikään kuin olemassaolo itse, ikään kuin maailma kaikkine asioinensa ja toiset ihmiset haluinensa ja tarpeinensa olisivat olemassa vain todistaakseen yhdessä tätä ilosanomaa, että asiat ovat niin kuin ovat, eivätkä toisin voisi olla: että maailmaa hallitsee henki, jonka halua kaikkien menestystä kaipaavien on syytä noudattaa.
Tätä ymmärrystä me kutsumme järjeksi, ja sen luomaa maailmaa järjestelmäksi. Tämän järjestelmän henki, jonka halua tulkitsemme ja jonka halun uskomme täyttäneemme sitä täydellisemmin mitä vaivattomammin suosio tulee luoksemme ja mitä vuolaampaa kiitos ja mitä suurempi palkkiomme on, tämä henki ei ole eikä ole koskaan missään ollut runouden hengen kaltainen tai runouden hengen sukuinen. Sillä runouden henki ei koskaan eikä missään kysy meiltä mitä järjestelmä haluaa — mikä on järkevää julkisen hyvän edistämisen kannalta — vaan aina ja kaikkialla runouden henki on ilmoittanut ihmiselle vain ja ainoastaan sen, mitä ihminen tarvitsee tullakseen omaksi itsekseen maailman halusta ja tahdosta riippumatta, yksinään ja ainoana, maailmaa vailla.
Katumuksesta ja parannuksesta
Kuka ihminen on yksinään, maailmaa vailla? Tähän ei voi vastata, ennen kuin on kääntynyt pois maailmasta, ja maailmasta ei voi kääntyä pois ennen kuin kaikki, mikä maailmalle kuuluu ja mitä maailma meille voi antaa, kaikki, mitä olimme halunneet siltä ja toivoneet siltä raukeaa tyhjäksi eikä enää tyydytä meitä eikä sammuta janoamme eikä ravitse meitä millään tavalla. Tätä kiirastulta on kutsuttu katumukseksi.
Katuvaa kutsutaan tekemään parannus. Parannuksen tekeminen ei tarkoita ripittäytymistä, siis sitä, että tekisimme yhä uudestaan ja uudestaan tiliä synneistämme, eikä kieltäytymistä näiden syntien tekemisestä. Syntien luettelot ovat aina samanlaisia, eivätkä opeta meille mitään uutta. Kateus, ylpeys, laiskuus, viha, niin vähäiset kuin suuremmatkin synnit, niin kitsaus kuin ahneus kuin himokin, ovat lopulta rakenteeltaan yhtä ja samaa: sen kieltämistä, mikä on omaamme, mikä todella tekee meistä oman itsemme, ja uskoa, että voimme tavoitella sitä työtä tekemällä.
Synnin olemus voi kuitenkin muistuttaa meitä siitä, mikä on tehnyt synnin mahdolliseksi: maailman hengen lupaus keveydestä ja vaivattomuudesta, joka todellisuudessa on yhä suurempaa antautumista sen vallan alle, joka raskauttaa meitä ja jonka tähden lankeamme yhä alhaisempiin ja alhaisempiin tekoihin keventääksemme itseämme, vaikka yhdelläkään teollamme emme kykene itseämme keventämään emmekä vastustamaan nälkää, joka syntiseen työhön pakottaa.
Keventyä voi ainoastaan saamalla syntinsä anteeksi, ja syntinsä puolestaan saa anteeksi, jos tekee parannuksen. Parannuksen tekeminen puolestaan on työttömäksi tulemista, ja työttömäksi tuleminen on yksityisen omaisuuden tavoittelusta luopumista. On hyvin vaikea ymmärtää, mitä se tarkoittaa, koska yksityisomaisuuden tavoittelusta luopuminen ei tarkoita auton myymistä tai vaatteiden antamista keräykseen: omaisuudesta luopuminen ei ole omasta luopumista.
Juuri tätä on hyvin vaikea oppia ymmärtämään: minun omani ei ole minun omaisuuttani. Niin kauan kuin uskon siihen, niin kauan kuin uskon omani olevan omaisuuttani, joudun elämään pelossa, että joku vie sen minulta, että joku varastaa sen tai on varastanut jo — ja niin onkin, sillä omaisuuden ominaisuuksiin kuuluu, ettei se ole omaamme, vaan yleisesti lunastettavissa ja vaihdettavissa kenen tahansa omaisuudeksi. Itse asiassa omaisuutensa tunnistaa vasta kun sen näkee jonkun toisen käsissä, jonkun toisen otsalla tai suussa, jonkun toisen kasvoilla, noilla, jotka hymyilevät meille sanomalehdessä tai televisiossa omahyväistä hymyään: katso, minulla on se kaikki, mikä sinulle kuuluu! Tätä me emme tahdo nähdä. Emme tahdo nähdä omaisuuttamme toisten käsissä tai toisten otsalla, toisten ilmeissä ja toisten armoilla.
Parannuksen tekeminen on kuitenkin juuri sitä, omaisuudesta luopumista, mutta ennen kaikkea se on omaisuuttamme kohtaan tuntemastamme kiintymyksestä luopumista. Tämä kiintymys ei ole rakkautta, mutta rakkaus on sen ehto ja syy: rakkaus, jota tunnemme itseämme kohtaan, itserakkautemme siis. Omaisuudesta luopuminen on itserakkaudesta luopumista, ja kiintymyksestä luopuminen on itsestä luopumista.
Siksi kääntymys, maailmasta luopuminen, johon katumus ja parannuksen tekeminen johdattaa, ei voi olla kaikille sama, koska kääntymys on itsestään luopumista. Jos tämä kääntymys olisi kaikille sama, se olisi pelkkä kalkittu hauta ja helisevä kulkunen: jäljitellyn muodon silkkaa ulkokultaisuutta, jonka tarkoitus on toisintaa itseään tuotteeksi, muuttaa maailma omaksi kuvakseen ja täyttää se omilla kuvillaan sen sijaan, että tulisi omakseen, kuulisi omantuntonsa kutsun tulla tuntemaan se, mitä omimpamme on.
Viimeisestä tuomiosta
Miten omantunnon kutsua voi noudattaa? Vain viimeisen tuomion näkökulmasta. Vain siten itse kukin meistä voi tulla tietämään sen, onko uskomme oikeutettua vai ei. Sillä mistä tiedät, oletko noudattanut olemassaolosi lakia vai rikkonut sitä vastaan? Sinun on tutkittava itsesi ja elämäsi ja asetettava se tuomiolle, ja kysyttävä itseltäsi, voitko viimeisellä hetkelläsi sanoa, vailla epäilystä tai itsepetosta, ettet ole valehdellut etkä panetellut etkä antanut väärää todistusta, et himoinnut toisen omaa tai kadehtinut hänen maataan tai karjaansa, hänen elantoaan, hänen puolisoaan, hänen kasvojaan tai hänen ääntään, hänen käsiään tai hänen päätään: oletko pyrkinyt olemaan jotakin muuta kuin oma itsesi.
Viimeinen tuomio, olemassaolomme lopullisen arvon osoitus ja määräys, on ainoa mahdollinen näkökulma, asento tai sijainti, josta voimme edes alkaa ajatella, mitä runouden arvosteleminen voisi tarkoittaa, eikä runouden arvostelu ole tästä viimeisen tuomion näkökulmasta mitään muuta kuin sen kysymistä, miksi sinä olet olemassa, miksi sinä olet juuri se, joka olet — oletko katunut tekemääsi syntiä, kun tavoittelit maailman hengen suosiota; oletko tehnyt parannuksen ja luopunut omaisuudestasi; oletko kohdannut jumalasi ja tullut hänen kutsumakseen, ja oletko ollut uskollinen tälle kutsumukselle — oletko palvellut jumalaasi uskollisesti?
Tämä usko omaan ääneen ei ole erottautumista toisista, ei yksityisen omaisuuden arvon vaalimista, vaan luottamusta omantunnon johdatukseen, siihen, että meille annetaan omat sanamme lausuttaviksi, jos vastaamme oman äänemme kutsuun, mutta oman äänensä kuullakseen on luovuttava maailmasta, ja maailmasta luopuminen on itserakkaudesta luopumista ja jumalansa kohtaamista siinä täydellisessä alastomuudessa ja täydellisessä yksinäisyydessä, joka on kuolemista ja ylösnousemista sanoissa, jotka ovat meidän tuonpuoleinen elämämme. Se on elämää, jonka uhrattu sana meille antaa, kun sovittaa luodun ja luojan välisen riidan ja välittää sielumme asiaa kuoleman rajojen ylitse.
Vaikka maailma naulitsee minut ajan ja tilan ristille, kielen jumala kätkee lapsensa kirjoituksen hautaan, jotta hän voisi nousta kuolleista yhä uudelleen ja uudelleen niiden sydämissä, jotka uskovat häneen, ja tässä pyhässä kolminaisuudessa olemme kaikki yhtä — tätä tarkoittaa sanoa, että alussa oli sana, joka oli jumalassa ja jumalan kanssa, ja joka oli jumala. Sillä jumala oli alussa sana, ja alussa sana oli jumala. Jumalan kokemus on kielen olemus; kämmen, joka kantaa meitä, niin kuin ihmisen syliä kantaa maa, meidän jokaisen hauta, jossa hiljaisuuteen vaipunut minä nukkuu, kunnes tuomion aamu koittaa, ja elävien kirja avataan, lukeaksemme sen sivuilta kaiken olevan nimet julki: historia tulee kirjoitetuksi.
Tämä tuomion aamu, tämä viimeinen päivä, on jokaisen päivän jokainen aamu, maailman luominen ja maailmanloppu jokaisessa hetkessä, joka saapuu ja katoaa: aika, joka on kielen matka äänen tilassa, herääminen tähän sanaan, ja tähän, ja seuraavaan, tässä ulottuvuudessa, joka ei ole unta eikä todellisuutta, vaan kirjallisuutta. Tätä kirjallisuutta ei kirjoiteta maailmassa, ei maailman ehdoilla eikä maailman tahdosta. Tämä kirjallisuus elää vain siinä hiljaisuudessa, jossa odotamme jumalamme sanoja, sanoja, jotka antavat ikuisen elämän. Siksi minä, joka tästä kerron, en ole runoilija. En arvostelijakaan. Olen pappi. Ja tämä on minun liturgiani.