Osmo Jokisen (1938–1985) ainoaksi jäänyt runoteos Nollapiste (1964) herättää mielikuvan täydellisestä vaikenemisesta: suurin osa sivuista on tyhjiä. Joillakin Nollapisteen sivuilla on kuitenkin merkkejä: neliömäisiä pisteitä yksinään tai maksimissaan neljän pisteen sarjoina.
Teoksen sisällysluettelosta näkee, että 64-sivuinen Nollapiste jakautuu yhdeksään numeroituun osioon ja koostuu kaikkiaan kolmestakymmenestä roomalaisella numerolla merkitystä runosta. Lisäksi esilehdillä on tietoa teoksesta, genrestä ja kustantajasta. Itse runoissa ei ole lainkaan sanoja.
Monet peruskysymykset jäävät vaille suoraa vastausta, kuten: Kuinka pitkiä Nollapisteen runot ovat? Miten ne on aseteltu sivuille? Millaisia ne ovat?
Tässä kirjoituksessa luen Nollapistettä hiljaisuustutkielmana. Pyrkimykseni ei ole määritellä ja lokeroida teosta, vaan pohtia vapaasti edeten sen herättämiä kysymyksiä ja mieleenjuolahduksia.
Mitä hiljaisuus voi olla?
On itse oltava vaiti, jotta kuulee, miltä hiljaisuus kuulostaa. Hiljaisuudesta tulee mieleen erilaisia asioita, keskenään ristiriitaisiakin. Sana vaikuttaa vetävän puoleensa mielikuvia tyhjyydestä tai poissaolosta, jonkin puuttumisesta. Etäisyydestä. Suhteesta johonkin, jota ei voi tavoittaa.
Hiljaisuudessa ei ole ääntä, ei puhetta. Ei myöskään laulua.
Riippuu kokijasta, mielentilasta ja elämäntilanteesta, herättääkö hiljaisuus myönteisiä vai kielteisiä mielikuvia, ajatuksia levollisuudesta vai ahdistavuudesta. Runoilijana näen hiljaisuuden moniarvoisena ja mahdollistavana: siihen voi sijoittaa eläviä merkkejä, sitä voi yrittää purkaa.
Vai kätkeekö hiljaisuus kaikki äänet ja sanat? Merkitseekö se katkosta dialogissa vai väreilevää dynamiikkaa?
Selailen Nollapistettä. Se näyttää pysyvältä tauolta. Miten puhua vaikkapa sisällöstä tai sommittelusta, kun teos vaikuttaa tyhjentyneen sanoista? Yksittäisiä pistemäisiä merkkejä lukuun ottamatta Nollapisteen sivut ovat autiot ja kasvottomat. Se on runoteos, joka on pelkkää aukkoa, kuin sanat ja säkeet olisivat huuhtoutuneet tuosta mittaamattomasta aukosta avaruuteen. Tavoittamattomiin? Vai päinvastoin luo, kohti jotakin?
Voiko teos olla pelkkää ellipsiä? Tuntematon määrä kirjainmerkkejä ja sanoja on nyt jossakin, jonne minulla, lukijalla, ei ole pääsyä. Onko tarkoitus, että täytän mielessäni nuo rivit?
Tyhjän tilan hurmaus on siinä, että se voi sisällyttää itseensä mitä hyvänsä. Se korostaa lukijan osuutta ja aktivoi tämän mielikuvitusta. Lukija ei voi takertua yksittäisiin sanoihin, vaan joutuu kohtaamaan paljauden vailla vertaa. Se, mikä on salattua, ei ole runossa, vaan lukijan mielessä.
Hiljaisuuden voi kumota vain lisäämällä siihen ääniä.
Osmo Jokisen teos on saanut kritiikkiäkin osakseen. Miksi tällainen teos olisi runoutta? Sisällysluettelon osoittama osiojako on näkyvin merkki siitä, että teoksen muoto todella on runokokoelma. Se, että esilehdellä lukee ”runoja”, onkin jo haastavampi seikka. Riittääkö genremääritelmäksi ylipäätään, että tekijä ilmoittaa ”tämä on runoutta”? Kokonaan oma asiansa on, täytyykö kaunokirjallisen teoksen ylipäätään olla kirjoitettua.
Runoilijana olen kiinnostunut sanojen lisäksi vähintään yhtä paljon siitä, mikä on rivien väleissä: siitä, mikä jätetään sanomatta mutta mikä väreilee näkymätöntä läsnäoloa. Voiko kokonainen runo tai runoteos olla näkymättömän väreilyä? En näe Nollapistettä ironisena tai parodisena kannanottona, vaan vilpittömänä tutkielmana runon ja ilmaisun voimasta, ellipsin mahdollisuuksien viemisestä äärimmilleen.
Runossa en ajattele hiljaisuutta mykkyytenä tai tukahdutettuna, tyhjennettynä äänenä, vaan puheen toisena puolena: yhtä lihallisena kuin puhekin on.
Puuttuuko tyhjästä tilasta jotakin? Jos, niin mitä? Hiljaisuudesta vaikuttavat puuttuvan sanat, äänet. Miten lukea kieltä, josta kaikki kielen merkit puuttuvat? Mutta merkitykset eivät puutu: hiljaisuus on täynnä niitä. Nollapisteen haastavuus lukuyrityksenä johtuu siitä, että näkyvää on luontevampaa tarkastella kuin näkymätöntä: ei ole tavanomaisia kirjainyhdistelmiä, joihin tarttua. Voin vain esittää kysymyksiä, ihmetellä.
Mutta miten voin puhua konkreettisesti hiljaisuudesta, näkymättömästä viesti(nnä)stä, miten osaan lähestyä sellaista, mikä ei koskaan saa näkyvää merkkiä?
Runous on luonnostaan kommunikatiivista: historiansa alkuhämäristä se on ollut jaettua ja yhteistä. Runo ohjautuu myös herkästi kohti jotakin kohdetta. Runoilija antaa aina sanansa pois eikä pidä niitä itsellään. Runo on kädenojennus, sanojen jakamista, ehdottoman rakastava ele.
Miten hiljaisuutta voi jakaa?
Olen lainannut kirjoitukseni otsikon e.e. cummingsin runosta, joka alkaa: ”somewhere i have never travelled, gladly beyond || any experience, your eyes have their silence”. Mieleeni tuli Nollapistettä lukiessa kyseinen runo, koska kokemuksen ulkopuolella tai tuolla puolen oleminen sopii hyvin hiljaisuuden monimieliseen luonteeseen.
Hiljaisuus-sana mainitaan cummingsin runossa konkreettisesti: sillä kuvataan puhujan kokemusta puhuteltavan ”silmien vaitiolosta”. Aivan runon lopussa palataan jälleen silmiin ja niiden erityiseen äänimaisemaan: “the voice of your eyes is deeper than all roses”. Luen, että runon loppu palautuu rondomuotoisesti alkuun ja että ne käsittelevät saman ilmiön eri puolia. Kun silmät saavat äänen, tilanne on odottamaton ja ennen kuulematon (”deeper than all roses”).
Ruusu on paitsi rakkauden jumalattaren Venuksen tunnus myös ikivanha salaisuuden ja hiljaisuuden symboli. Tunnemme vaikenemisen ja luottamuksen sinetöivän käsitteen, sub rosa, ”ruusun alla”.
Ehkä Nollapistekin kuvaa tunnetta, tilannetta tai asiaa, josta on syytä vaieta?
Entä osallistuuko Nollapiste omalla panoksellaan runojen perinteisiin teemoihin, rakkauteen ja kuolemaan?
Onhan sekä rakastetun läsnäolo että poissaolo kiinnostavasti mahdollista nähdä hiljaisuutena: joko niin, että rakkauden kohde on niin lähellä, fyysisesti läsnä, että sanoja ei tarvita – tai etäällä, jolloin sanat kuihtuvat ja rakastava vaikenee, käpertyy hiljaisuuteen. Ensin mainitussa tapauksessa hiljaisuus on yhteistä ja jaettua, jälkimmäinen tilanne vie ajatukset yksinäisyyden tilaan.
Jos Nollapisteen ajattelee puheaktina, laajan valkean pintansa tähden se vaikuttaa siinä tapauksessa yhtenäiseltä ja rauhalliselta puheelta. Onko se ehkä suoraan kohteelle kuiskattua tai sellaiseksi ajateltua tunnustusta, ruumiillisen läheisyyden mahdollistavaa suloista muminaa, valkoisen yön intiimiä ja keskeytymätöntä puhetta?
Vai kaikkea muuta? Merkitseekö Nollapiste jähmettynyttä ilmaisua, kirjainmerkkien hajoamista ja kuolemaa – kaukana ihojen kohtaamisesta ja kommunikaatiosta? Merkitseekö tuo liikkumaton valkoisuus puheen ja äänen pysyvää poissaoloa, säteileekö se hautojen järkähtämätöntä vakavuutta, tyhjää tilaa, jossa ei ole lämpöä ja jossa sydämet eivät enää syki?
Absoluuttinen nollapiste
Teoksen nimi erottaa sen aina muista teoksista. Nimi on myös lukijan ensimmäinen kontakti teokseen ja tähtäin itse tekstiin. Käsitteenä ”nollapiste” merkitsee Wikipedian mukaan ”nollalla merkittyä asteikon kohtaa”. Sillä voidaan viitata esimerkiksi veden sulamispisteeseen, origoon tai Kelvin-asteikon absoluuttiseen nollapisteeseen.
Wikipedian mukaan absoluuttinen nollapiste tarkoittaa materian lämpötilan alarajaa, jossa atomien liike lakkaa. Se on sekä teoriassa että käytännössä mahdoton saavuttaa, sillä se merkitsisi, että atomit olisivat täysin pysähtyneet.
Absoluuttinen nollapiste olisi saavuttamattomuudessaan siis enemmän kuin kuolema, sillä edes kuolemassa atomien liike ei pysähdy.
Hiljaisuus on usein näennäistä. Voiko olla osittain hiljaa tai melkein hiljaa? Voi, sillä hiljaisuus on hyvin harvoin absoluuttista, järkähtämätöntä. Puhutaan metsän rauhoittavasta hiljaisuudesta, mutta sellaista ei ole olemassakaan. Aina jokin humisee, rasahtelee, visertelee, suhisee.
Kun jossakin tilaisuudessa seuraa tärkeä ilmoitus tai juhlapuhe, hiljaisuutta pyydetään erikseen. Silloinkin hiljaisuuteen eksyy yskähdyksiä, kahinaa, kuiskuttelua. Jos kukaan ei puhu mutta ikkunat ovat auki, ulkopuoliset äänet sekoittuvat puhumattomuuteen. Hengityksen äänet, elämän merkki, voivat olla hyvin hiljaisia, mutta harvoin kokonaan vailla ääntä.
Absoluuttista hiljaisuutta ei ole myöskään Nollapisteessä: siinä on välimerkeiksi tulkittavia neliömäisiä pisteitä.
Typografia on tekstuuria, jonka muodostavat vierekkäin tai muuten ryhmitellyt kirjaimet, numerot, välimerkit ja niitä erottavat tyhjät välitilat. Tekstuurin asemointi luo hierarkioita tekstin sisälle ja vaikuttaa myös luettavuuteen. Runon materiaalinen läsnäolo eli sen asettelu paperilla tai muulla alustalla edellyttää tekijältä tietoisia päätöksiä rytmityksestä ja tilankäytöstä.
Osmo Jokisen runoteoksessa pisteet rytmittävät hiljaisuutta. Ne ovat typografisesti harkittu elementti. Ensimmäinen piste tulee vastaan sivulla 17. Esiintyvyydessä ei ole säännönmukaisuutta, pisteitä voi olla yhdestä neljään, ne järjestyvät yhdelle tai kahdelle riville, joko aukeaman keskelle tai sen vasemmalle tai oikealle puolelle. Ainoastaan pisteiden muoto ja koko pysyy vakiona, samoin välimatka toisiinsa nähden silloin, kun niitä on vähintään kaksi samalla rivillä.
Puhun pisteestä, mutta en ajattele niitä välimerkeiksi, vaan kiintopisteiksi. Mieli takertuu niihin muiden merkkien puuttuessa. Ne ovat vangitsevia: jään katselemaan niitä.
Nollapiste on ”kirjoitettu” silmälle, ei korvalle: sitä voi lukea, muttei lukea ääneen jollekulle toiselle.
Lukija muodostaa aina teokseen aktiivisen suhteen: teksti ja sen merkitykset tuotetaan sekä kirjoittamalla että lukemalla. Osmo Jokinen testaa runoteoksellaan paitsi luettavuutta myös suhdetta lukijaan, luottamusta – luottamus on Nollapisteessä maksimaalista.
Nollapiste antaa lukijalle paljon tilaa: se inspiroi ja johtaa assosiaatioina muiden tekstien luo. Yksi niistä on Gösta Ågrenin Nielu: ”On runoja, jotka ovat niin suuria ja syviä ettei kukaan osaa niitä kirjoittaa. Todistus niiden olemassaolosta on se, että niitä ei ole kirjoitettu.”
Onko Nollapisteen runoja kirjoitettu?