Tuntien museokierroksen jälkeen istuimme Markun¹ kanssa kahvilassa, join kahvia hajamielisesti. Jokin asia, jokin kiihkeys oli murtautumassa tietoisuuteen, työnsin sen pois, se oli kuin se pieni hetki jonka aikana ihminen voi vielä valita rakastumisen ja kieltämisen väliltä, jos voi valita koskaan. Puhun rakastumisesta, tietoisesti, sillä uuden kokoelman hahmo tai idea tai tunnelma muistuttaa usein ihastumisen ja syvenevän rakkauden tunnetta. Se on ihmeen ja ihmetyksen kohtaamista, astumista toisen lumovoiman piiriin. Niinpä minäkin muistan sen hetken kun katsoin Antikytheran koneen mekanisiin silmiin. Tai sitten kone katsoi minua, sen järisyttävä, kaukaisen historian ja nykyhetkeen yhteen kurova silta, jonka alla aukeaa kuilu, huimaus.²

Antikytheran mekanismi on ehkä antiikin ajan ihmiselle ollut ihme. Se on ollut osoitus ihmisen kyvystä muokata maailmaa, määrittää luonnonkulkua, kenties siihen on sisältynyt häivähdys magiaa, osa Prometheuksen ihmisen uhmaa. Tai sitten hienomekaniikka on ollut antiikin ajan ihmiselle – jollei nyt arkipäiväistä, kuitenkin tutumpaa kuin kuvittelemme. Mekaanisia koneita esiteltiin Rodoksen saarella, jossa toimi noin 100 eaa stoalaisen filosofi Poseidonioksen (n. 135–50 eaa) perustama akatemia, joka todennäköisesti oli aikansa insinööritaidon ja astronomisen tiedon keskus. Antikytheran mekanismi yhdistetään silloin tällöin Poseidoniokseen Ciceron (106–43 eaa) maininnan³ perusteella, vaikka tarkkoja mekaanisia laitteita on tunnettu antiikin ajalla muitakin eikä Ciceron kuvaus yksinkertaisuudessaan täsmää Antikytheran mekanismin moniin toimintoihin.

Rodoksen saari on kenties ollut eräänlainen varhaisen mekaniikan taidon kehto, sillä runoilija Pindaros (518 tai 522 – noin 443 eaa) mainitsee tällaisten mahdollisten koneiden esittelyn tai markkinat Rodoksella seitsemännessä Olympia-hymnissään⁴. Rodoksen saarelta ovat myös antiikin myyttiset telkihiinit, Gaian ja Pontoksen jälkeläiset, alkuasukkaat, jotka hallitsivat metallin käsittelyn ja kuvanveiston, mutta jotka syytettyinä magiasta lopulta ajettiin Rodokselta, tai tuhottiin vedenpaisumuksessa jumalten toimesta (Zeus, Apollo, Poseidon).⁵ Antiikin aika yhdistää Rodoksen saaren myyttien, todellisten huomioiden ja kertomusten kautta metallitaitoon ja mekaniikan taitoon.

Antikytheran mekanismin kodiksi on ehdotettu myös Syrakusaa, antiikin kenties suurimman keksijän, matemaatikko ja fyysikko Arkhimedeksen (287–212 eaa), synnyinpaikkaa. Mekanismikin on Arkhimedekseen liitetty, ja joskus sitä kutsutaan, luultavasti virheellisesti Arkhimedeen planetaarioksi. Cicero kuvaa laitetta seuraavasti: ”Sillä kun Arkhimedes esitti planetaarionsa avulla kuun, auringon ja viiden kiertotähden liikkeet, hän sai aikaan saman, minkä Platonin Timaios-teoksen jumala, joka loi maailman – yksi pyöräytys ja jokainen taivaankappale liikkui omalla erilaisella nopeudellaan ja hitaudellaan. Jos tällainen on maailmankaikkeudessa mahdollista vain jumalalle, täytyi Arkhimedeellakin olla jumalallista älyä, kun hän jäljitteli noita liikkeitä planetaarionsa avulla.” (Cicero. Keskusteluja Tusculumissa. 1.63)

Yhtä kaikki: antiikin aikana todella tunnettiin tarkkoja mekaanisia koneita. Toisaalta niihin ja niiden keksijöihin liitettiin maagisia, jumalallisia piirteitä. Antiikin mytologiassa toistuvat suuren, myyttisen keksijän ja seppäjumalan saavutukset joissa elottomasta tehdään elävää tai elävän näköistä. Hefaistos muovasi Pandoran hiekasta ja vedestä, Kreetan saarta vartioimaan hän teki Taloksen: mekaanisen jättiläisen tai härän, Homeros (n. 700 eaa) mainitsee Iliaassa Hefaistoksen kultaiset neidot ”kuvaneidot kulkua auttoi, / kultaiset, vaan kuin eläväiset impyet kuunaan” ⁶. Daidalos rakensi labyrintin, vahasiipien ja Ariadnen tanssilattian lisäksi keinolehmän, jonka sisältä kuningatar Pasifaë saattoi paritella härän kanssa. Myyttisiin innovaatioihin verrattuna todelliset keksinnöt tuntuvat vielä ihmeellisemmiltä: Ktesibioksen (uran huippu noin 270 eaa) vesikello viheltävine lintuineen ja kelloineen – muinainen käkikello siis, alkeellinen tykki, vesiurut ja melkein toimiva höyrykone, mahdollisesti katapultti. Heron Aleksandrialainen (noin 100 eaa tai 200 jaa), lisänimeltään ho mekhanikas rakensi alkeellisen höyrykoneen, eolipiilin lisäksi ”pumppuja, trukkeja ja erilaisia automaatteja, keksi myös primitiivisen matkamittarin” (Antiikin käsikirja, s. 213). Näitä keksintöjä vasten Antikytheran mekanismi näyttää – niin, aivan mahdolliselta, mutta silti uskomattoman hienolta. Jumalat ja mytologian hahmot puhaltavat hengen patsaisiin, keksijät ja matemaatikot tulkitsevat, mittaavat ja tarkkailevat universumia, itse syvyyttä.

Aikaisemmin, samana kesänä: Lefkasin vuoristossa ilta oli värikylläisiä hyönteisiä, mekaaniselta laitteelta kuulostavia kyläpöllösiä, kukkien ja yrttien tuoksua, vuorten taakse katoavaa aurinkoa, vaalitulosten äärellä istuvia vaiteliaita miehiä. Tiellä vastaan läikehti viileä ilma, meren syvät aallot. Lautalla rankamainen ranskatar otti selfieitä itsestään, kuvissa hän hymyili rakastuneesti, mutta matkusti yksin, ja kiukutteli laivan muille matkustajille.

Minä halusin kirjoittaa iloisen, onnellisen kokoelman: ajattelin juhlia, ihmisen elämän kohokohtia, hauskoja, naurettavia, upeita, häpeällisiä, surullisia; häitä, hautajaisia, arkunkantajia, pitopalvelun henkilökuntaa, morsiamia, lastenjuhlia, ranskattarien yksinäisjuhlia lautalla. Näistä listauksista ei tullut loppua, ja niin aloin hahmotella seuraavaa kokoelmaani, työnimi oli Juhlat. Istuimme residenssin parvekkeella, aurinko laski, vaalitulos oli väärä, vuoristo on köyhää, punaista, juhlia ei tullut.

Istuimme jälleen parvekkeella, Ateenassa, olimme käyneet museossa, nähneet tuon ihmeellisen mekaanisen koneen, lähetti oli tuonut Dogman (2012), juuri ilmestyneen runokokoelmani, joimme sen kunniaksi varmaankin retsinaa, ehkä sitä ennen lasin kuohuviiniä Brettoksessa, pienessä turistisessa ouzeriassa. Dogma oli saanut alkunsa Ateenassa, tänne se kuului, ja seuraavaksi haluan kirjoittaa teoksen, joka muistuttaa jollain tapaa Antikytheran konetta, sanoin, muistamatta sitä että ääneenlausuttu toive on kirjoittajalle sitoumus, rakastetun nimi.

Vuoden ajan hahmottelin koneen rakennetta, hiljalleen, sanoisin, kirjoitin Juhlia, pohdin runoutta yleisesti, pohdin omaa runouttani, näin lukkoja, muureja, umpikujia siellä, missä olin ennen nähnyt valoisan tien, tien edes. Dogmaa varten olin luonut juoksevan, virtaavan, kuvantäyteisen kielen, josta nyt piti luopua, kuten on joka kerta hiukan luovuttava siitä, mitä on aikaisemmin tehnyt, ja vähän enemmän mentävä kohti sitä, mitä kohti tietämättään tai tietäen kulkee.

Ystäväni Mika ”Lumi” Tuomolan⁷ kanssa olimme muutama vuosi aikaisemmin suunnitelleet installaatiota tai digitaalista versiota Huoneiden kirjasta (2003), kokoelmastani, jossa I Chingin heksagrammeilla on tärkeä sija⁸. Suunnitelma jäi pohdinnan tasolle, sillä molemmilla oli omat, toiset projektit, ja mitä enemmän Huoneiden kirjaa mietin, sitä varmempi olin siitä etten halunnut palata vanhaan, jo kirjoitettuun, en muokata tekstiä paperilta digitaaliseen muotoon, vaan kirjoittaa jotain ensisijaisesti uutta muotoa ajatellen. Projekti pysähtyi siihen, mutta installaatiosuunnitelmistamme jäi jotain läikkyvää alitajuntaan: ajatus suoraan kosketukseen, ihmisen liikkeeseen reagoivasta runosta.

Maaliskuussa 2013 perheeseen tuli iPad. Minusta se oli valloittava laite, sen logiikka helppo, pelit hauskoja, joskin kestoltaan liian lyhyitä. Pelasimme lasten kanssa Sanajahtia, sen sormen liikkeen mukaan ilmestyvissä ja häviävissä sanoissa oli pieni häivähdys magiikkaa. iPad-pelien The Room, The Room Two salaisten lokeroiden maailma muistutti Abraham (1711–1793) ja David (1743–1807) Roentgenien huonekalujen kiehtovia ulokkeita ja loksakkeita. Näissä huonekalu, arkinen käyttöesine kasvaa essentiansa yli, mekanismin alullepanija on aina ihminen itse, kosketus. Suora kosketus on myös tabletin ja tietokoneen suurin ero, kosketukseen tai liikkeeseen reagointi, laitteen tai toimintojen hallinta niiden avulla. Tabletti on hyvin fyysinen ja selkeä, ja sen lukutila toisenlainen kuin kännykän. Luulen että tässä kohtaa Antikytheran projekti täsmentyi ja lähti varsinaisesti liikkeelle, siitä tuli unelma vuorovaikutteisesta runosovelluksesta, teos, jolle kirjan muoto ei vain ollut riittävä.⁹

Sovelluksen rakenne alkoi hahmottua, se olisi Antikytheran mekanismiin perustuva vuorovaikutteinen ”kokoelma”, jossa käytettäisiin digitaalisen runouden keinoja: vaihtoehtoisia lukutapoja, ajallisuutta, tilaa, putoavia kirjaimia, sanapelejä, muuttuvia sanoja, keskenään paikkaa vaihtavia säkeitä, ilmestyviä lauseita, katoavia runoja, pelimäisyyttä, visuaalisuutta, ääntä – mahdollisuuksia oli niin paljon että ne häikäisivät; uusien keinojen tuoma vapaus, liike, toivo. Runoilija saattaa olla digitaalisen maailman keksintöjen äärellä optimistinen, kustannuksista mitään tietämätön kumipallo: pomppii sinne ja tänne ja poimii sieltä tämän ja tuon, mutta päällimmäiseksi jää levottomuuden tuntu. Vaikka osa alkuperäisistä kehittelyistä on jäänyt Antikytherassa käyttämättä, olen nähnyt välähdyksen noiden keinojen runsaudesta: se on kuin tihrustaisi pienestä aukosta suunnattomaan suureen, aarteita täynnä olevaan kammioon, johon ei ole vielä pääsyä.¹⁰

Antikytheran alkuperäiseen suunnitelmaan kuului 32 hammasrattaan koneisto¹¹, jonka halusin mekanismin tavoin liittää vuodenkiertoon, kuukausiin (12 x 32). Runoja olisi tämän mukaan tullut 384, prosessin myötä sovellus supistui realistisempaan mittaan: 6 x 32 (192). Ajatus 32 rattaasta vaihtui pitkän prosessin myötä ajatukseksi kuudesta osiosta eli rattaasta, 32 runosta, ja 32 teemasta jotka toistuvat osioiden sisällä rattaan hampaina. 32 eri teemaa tulivat tarot-korttien maailmasta, astrologiasta, I Chingin maailmasta, yhdistelemällä, ja keksimällä itse. Valikoima ei siis suinkaan ole kattava kuvaus ihmiselämän monimutkaisuudesta ja sen herättämistä kysymyksistä, ei mikään yleismaailmallinen ennustuskaavio, vaan enemmin minun kuvani maailmasta. Teemat myös muuttuivat kirjoitusprosessin myötä, osioiden aiheet ja henkilöt vaikuttivat niihin. Vapauden ja muutoksen teemat tuntuvat toistuvan eniten: ”siirtymä, muutos, initiaatio”, ”matkat, ulkomaat”, ”seikkailu, vaeltelu”, ”vapaus”, esimerkiksi, toisaalta myös rakkauteen, ystävyyteen, eroon liittyvät, ja sitten ikuiset ”syntymä, nimeäminen”, ”kuolema, luopuminen”, ”sota, ristiriita”. Kunnioituksena antiikin koneelle ja sen astronomiselle tarkoitukselle teemoihin jäivät myös ”aurinko, suosio, työ” ja ”kuu, heijastus, piilo”. Teemat toistuvat kuudessa osiossa, eri järjestyksessä. Jokainen runo on kirjoitettu teemaansa vasten, teemaa laajasti ajatellen. Jokaisesta mekanismin runosta jää säkeitä, vastaavia säkeitä, jotka muodostavat Antikytheran ennustuksellisen osion, Oraakkelin vastausvaraston. Lukija voi siis kysyä koneelta kysymyksen, sijoittaa sen valitsemaansa teemaan – jokaista teemaa kohden on vastauksia ohjelmoitu 50–150. Kuuden osioiden kielestä tai aiheista en ole tässä puhunut enempää, enkä runojen eri mekaniikoista, mutta osioiden nimet ovat: Ilmalaivakirjeet Hindenburgilta, Labrys, Noita, Keisarinna, Taiteilijakuvia ja Kaupunkitarinoita¹².

Kirjoitin Mika Tuomolalle ja kerroin näistä ajatuksistani: vuorovaikutteisesta runosovelluksesta, itse mekanisimista, sen ympärille kietoutuvista runoista, hammasrattaista ja oraakkelista. Mika innostui Antikytherasta ja kokosi työryhmän, johon tulivat minun ja Mikan lisäksi Rasmus Vuori¹³ ja Shakti Dash, Tuomola tuottajan ja dramaturgin roolissa, Vuori järjestelmäarkkitehdin roolissa, ja Dash vuorovaikutteisen, visuaalisen käyttöliittymän suunnittelijaksi. Mikan kanssa olemme istuneet iltaa, työskennelleet joskus aamusta iltaan, kiristelleet hampaita taiteenvälisyyden ohittavien apuraha-anomusten äärellä, istuneet neuvotteluhuoneissa ja kahviloissa ja Miestentiellä (Media Labin uudet tilat), ja ryhmän jäsenten kotona, Mika on tutustuttanut minut moneen poikkitaiteelliseen, vuorovaikutteisen taiteen tekijään. Innostuksen ja runonkirjoittamisen lisäksi Antikytheran projektiin on siis kuulunut myös paljon muuta, sellaista mitä ei perinteiseen runotyöskentelyyn kuulu: mekanismin suunnittelua, tapaamisia, neuvotteluja eri tahojen kanssa, työpäiväkirjan pitämistä, omalla kohdallani kokonaan uusien asioiden oppimista ja uusien ihmisten kohtaamista, sitä että omat runot on jakanut keskeneräisinä muiden työryhmän jäsenten kanssa, välillä kommunikointikieli on ollut pelkästään englanti, runojen joillekin toiminnoille (vapaat säkeet, liukuvat sanat/säkeet, vastaavat säkeet) minun oli keksittävä nimet ja määritykset, niin neitseellisellä alueella liikumme.

On hyvin vaikea puhua työstä, jonka toteutumisesta, ilmestymisestä ei ole täyttä varmuutta. Tätä kirjoittaessa kaikki on vielä auki, niin kuin on ollut viimeisen puolentoista vuoden ajan. Työskentely ilman kustantamorakenteen tuomaa selkeyttä on joskus hermoja kiristävää, silloin tällöin olisin kaivannut työhöni kustannustoimittajaa. Ryhmän tuki on ollut tärkeä, mutta itse ryhmäkin tarvitsee tukea, sen kaikki jäsenet tietoa projektin toteutumisesta ja loppurahoituksesta. Välillä pelko hankkeen jäätymisestä on ollut suuri: hieno idea ja yli 200 runoa lentää kaivoon, olen ajatellut, kaikkein synkimpinä hetkinä, seuraavana päivänä hukuttanut murheen työntekoon.

Kirjallisista töistä ovat valmiina runot ja niiden päämekaniikat, mutta hiomistyötä ja testaamistyötä on jäljellä vielä paljon. Antikytheran muut työt (visuaalinen lopputyö, äänisuunnittelu, muutamat dramaturgiset polut, lopputyö) ovat vielä tekemättä. Ilman kattavaa rahoitusta Antikytherasta toteutetaan prototyyppi,¹⁴ mutta levitykseen se ei pääse. Rahoituksen avulla sovellus ilmestyy keväällä 2015, rahoituksella tarkoitan tietenkin paitsi itse jälkitöitä, hankkeen rahoitusta, myös työryhmän muiden jäsenten apurahoitusta, minun viisivuotinen taiteilija-apurahani on osaltani mahdollistanut tällaiselle poikkeukselliselle hankkeelle omistautumisen, Dash on saanut osuudelleen rahoitusta Cruciblen kautta, ja Vuori työlleen pienen apurahan AVEK:lta, muu työ on tapahtunut palkatta, virka-ajan ulkopuolella, sillä projektin täysi rahoitus on ollut haasteellista. Ehkä se kertoo perinteisten apurahatahojen pelosta uutta kohtaan, rahoitusrakenteiden hauraudesta tai olemattomuudesta toisenlaisen edessä, siitä miten vaikea on ymmärtää sitä, mikä on kirjallisuutta, mitä kaikkea kirjallisuuden piiriin voi kuulua tai mihin suuntaan kirjallisuus voisi tulevaisuudessa laajeta.

On helpompi ymmärtää viulukonserton ja runon välinen yhtäläisyys kuin digitaalisen puolen ja runouden yhteys. Ennakkoluulot, yhteistyön ja verkostojen vähäisyys, huono digitaalisen puolen tuntemus, melkein kaiken digitaalisen samastaminen rahan tahkoamiseen, tekijänoikeuksien riistoon ja kirjan kuolemaan eivät auta. Yhtä mieltä ollaan siitä, että tarvitaan uudenlaisia rakenteita. Mitä ne voisivat olla, siitä minulla ei ole aavistustakaan. Ehkä digitaaliseen taidekustantamiseen erikoistunut yhtiö? Eri taiteenlajeja ja taiteentekijöitä yhteen tuova Runouden Tutkimuskeskus? Emme osaa ennustaa tai ennakoida tulevaisuuden runouden muotoja tai niiden mahdollista suosiota: hologrammisäkeitä leijumassa olohuoneessa, lukijan/kokijan sydämensykkeen tai aivokäyrien määrittämässä järjestyksessä? Sähköiselle, valoisalle ja paksulle vanhanaikaiselle paperille ilmestyviä runoja, säkeitä, joiden tarvitsemaa tilaa ei määritä yksikään kirjasarjamuotti? Säkeitä, jotka hipaisevat lukijaa? Lukija, josta tulee yhä enemmän kokija? Kaikista kirjallisuuden lajeista minusta juuri runous voi hakeutua uusien mahdollisuuksien, taidemuotojen ja teknologian pariin, sovittautua moneen yhteyteen toisella tavalla kuin jähmeämpi, järkälemäinen proosa. Mutta uusi digitaalinen runous tarvitsee ihmisiä, verkostoja, yhteistyötä, ennemmin useita taiteen- ja teknologiantekijöitä kuin yhden, kaikkilahjaisen renessanssineron, joka jumalten armosta hallitsee monta taiteen ja käytännön alaa. ”Kaikki sielu on melodiaa, joka täytyy löytää uudelleen, ja siihen jokaisella on omat huilunsa ja viulunsa”, kirjoitti Stéphane Mallarmé ja epäilemättä tarkoitti paitsi yksilön myös sukupolven sielua, sen soittimia, keinoja, melodian instrumentteja.

Jorge Luis Borgesin Haarautuvien polkujen puutarhassa kuvataan Ts’ui Penin romaania ja labyrinttia, johon ihmiset katoaisivat. ”Kaikki kuvittelivat että töitä oli kaksi; kenenkään mieleen ei juolahtanut että kirja ja labyrintti olivat yksi ja sama asia.” (s. 34) Ts’ui Pen luopui kaikesta maallisesta hyvästä ja muiden taitojensa harjoittamisesta, jotta voisi omistautua vain tälle työlleen: rakentaa labyrintin ja kirjoittaa kirjan. Minun ei ole vaikea kuvitella tätä, haaveilen paitsi siitä että Antikythera lopulta ilmestyy, myös siitä, että teosta voisi laajentaa loputtomiin. Että sen rakenteen ja mekaniikan jatkuva monimutkaistaminen, runosäkeiden, runokokoelmien lisääminen, vuosien testaus ja parantelu voisivat hyvin olla sellainen projekti, johon uppoutua. Olen kirjoittamassa myös perinteisempää, paperimuotoista kirjaa, joka sivuaa Antikytheraa, mutta ei ole se. Ariadne (ilmestyy Otavalta syksyllä 2015) on teos, jonka runot pohjautuvat osittain Antikytheran runoihin. Kyseessä ei ole toisinto, sillä runot muuttuvat, osa jää pois, jotain tulee kenties lisää, runojen tiukan systeemin pyrin rikkomaan, kirjoittamaan mekaanisemmasta orgaanista, kokonaan uutta. Kun Antikytheran tekstit on kirjoitettu ilman konetta, mutta koneelle, konetta ajatellen, toivon että ehdin käyttää Antikytheraan luotua mekanismia, konetta itse Ariadnen runojen muokkaukseen.