K: Muutosvastarinta vituttaa minua. Emme voi palata enää vanhoihin malleihin. Talouspohja, printtimedia, on muuttunut peruuttamattomasti. Sen ympärillä tapahtuu vain kuolevan ruumiin elvyttämistä. Pahin mitä voi tapahtua on, että mitään ei synny tilalle, jos vain roikutaan entisessä. Jarkko Laine sanoi jo vuonna 1998, että isot kustantamot ovat menettäneet pelin. Viimeisen kymmenen vuoden aikana kentälle tulleet tyypit ovat siis lähtökohtaisesti saapuneet tilanteeseen, jossa kaikki on mahdotonta, ja siksi on pitänyt keksiä kaikkea uutta. Poesia on ollut tosi olennainen juttu. Ntamo taas on kiinnostava, siinä on kustantaminen keksitty uudestaan jollain lailla. Sitten on toki nää J.K. Ihalaisen hommat ja niin edelleen. Perinteistä kautta nousee esille jonkinlaisia “tyyppejä”, kuten Miki Liukkonen, mutta eihän sen kirjat uudista runoutta, ne on aika huonoja. Kaikki semmoinen villi ja vapaa uudistuminen tapahtuu jossain muualla.

X: Uusista kustannusmuodoista jankuttaminen on jossain määrin terrorisoinut runouteen liittyvää keskustelua. Eli kun ilmestyy kirja, niin puhutaan vain siitä, että miltä kustantamolta se on ilmestynyt. Joidenkin skeneä sisältä päin määrittävien ihmisten mielestä Poesialta tai ntamolta ilmestyvä kama on automaattisesti hyvää, ja muu on epäilyttävää. Toki runous on näiden kahden lafkan avulla monimuotoistunut, mutta tämä puhe näistä on muuttunut jankutukseksi. Pitäisi onnistua puhumaan olemassa olevista ilmiöistä myös kriittisesti.

N: Meidän kustantamossa ei ole kyllä edes keskusteltu runouden vähentämisestä, vaikka eihän ne kirjat tuota mitään. Niiden ulkoasuun usein vielä satsataan vähän enemmän, ja painosmäärät ovat pieniä. Mutta eihän runokirjan tekemisen lähtökohta ole se, että se tuottaa. Kaikki kirjailijat toki haluaisivat, että heidän kirjansa olisivat hyvin esillä, mutta markkinointibudjetit ovat pieniä. Olen sillä lailla idealisti, että haluaisin uskoa, että vitun hyvä kama jollain lailla nousee aina pinnalle – mutta eihän se välttämättä muutu tuloiksi runoilijalle.

Å: Puhutaan yleisesti, että isot kustantamot julkaisevat nykyään paljon vähemmän runoutta, mutta en oikeastaan usko tähän. Tuskin kymmenen, tai sanotaan kaksikymmentä vuotta sitten, ilmestyi ihan kauhean paljon enempää. Eikä esimerkiksi Teos varmaan ole tulevaisuudessakaan kauheasti vähentämässä runouden julkaisemista, tai Otava. Södikaltahan sitä tulee nytkin jonkun verran, kun siellä on enemmän sitä vanhaa kaartia, jolta tulee koottuja runoja ja sadatta kokoelmaa ja semmoista. Mitä Poesiaan tulee, niin en usko että se voi nykyisellään kovin kauan pyöriä, jos sinne ei tule uusia, innostuneita ihmisiä, tai sitten jonkun pitäisi saada siitä touhusta palkkaa. Vähän niin kuin Leevi, joka on kai rakentanut ntamosta aika toimivan bisnesmallin.

N: Eihän siinä mitään pahaa ole, että on paljon aktiivista porukkaa. En halua dissata kivaa ilmiötä, mutta ammattilukijana tuntuu, että itse asia näissä runoklubijutuissa välillä unohtuu. Ei sillä, että se skene olisi minulle välttämättä hirveän tuttu, mutta itselleni laadun tae ei ole edes hyvä esitys, vaan sen matskun pitää olla hyvää itsessäänkin. Parhaimmillaan runous on niin herkkää, että ennemminkin kannattaisi ehkä kokeilla monitaiteisia juttuja, yhdistää vaikka runous tanssiin. Niistä varmasti löytyisi samanlaisia herkkyyden pintoja. Väheksymättä siis toki tällaista slam-perinnettä.

X: HPC:n myötä tulee uusia ihmisiä runouteen. Mutta koska tällaisissa liikkeissä on usein aika vahva hybris päällä, niin ne pitäisi saattaa myös kriittisen tarkastelun alle. Eli esittävässä runoudessa on paljon potentiaalia, mutta sen pitää ottaa itsensä vakavasti. Tekstien täytyy kyetä toimimaan omillaankin, ilman valmista, sisäänpäinlämpiävää yleisöä. Ei pidä kuvitella, että runous on paskaa stand up -komiikkaa. Tai sitä, että lausutaan huonoja laulunsanoja ääneen. Tällaisiakin esiintyjiä oon nähnyt jossain HPC:n jutuissa. Silti niissä on ehdottomasti potentiaalia. Niiden täytyisi vaan seuraavaksi ruveta harrastamaan itsekriittisyyttä. Tällä hetkellä klubien tunnelma on lähinnä se välillä aika katteeton hybris. Toinen juttu mikä itseäni kiinnostaa, on kirjallisen esitystaiteen esilletulo. Siitä on ollut viime vuosina esimerkkejä varsinkin Runokuussa. Se on Suomessa tähän mennessä hieman harvinaisempi laji, jossa kirjailijat, eivätkä esimerkiksi näyttelijät, ovat olleet monitaiteisten esityksen liikkeellepanevia moottoreita.

K: Esiintyvä runous on viime aikoina räjäyttänyt sen konseptin mitä runous on. HPC teki kaikesta systemaattista ja säännöllistä, jolloin siitä on tullut ihan oikeeta kulttuuria, ei vaan tempausvetoista. Kaikki esiintyvään runouteen liittyvä on nostanut tosi paljon tasoaan. Lisäksi on festarit: Varsinais-Suomen Runoviikko, Helsingissä Runokuu, Jyväskylässä Uuden runon festivaali, Kajaanissa oma hommansa. Kaikki tämä on kiinnostavin osuus runoudesta tällä hetkellä. Harmillisesti esitetty runous ei välttämättä tule pysymään erillään kirjoissa olevista runoudesta. Usein nämä eivät toimi ollenkaan samalla tavalla. Tekstuaalisessa nykyrunoudessa on tärkeätä viettää aukeaman kanssa aikaa, palata asioihin yhä uudestaan. Puhuttu kieli on helvetisti löysempää. Tämän takia olisi parempi, että esitetty ja tekstuaalinen runous eivät yhdistyisi, vaan ehkä vain vaikuttaisivat toisiinsa. Mutta ilman muuta jollain lailla niistä tulee myös sama asia, esiintyvät runoilijat haluavat tehdä painotuotteita ja mikäs siinä, eihän sitä kukaan voi estää.

Å: Ajatellaan sitä, että mitä on olla runoilija. Onko se sitä, että kirjoittelee vain silloin kun siltä tuntuu, vai pitääkö sitä tehdä jotenkin ammattimaisesti joka päivä? Voidaan miettiä, että onko meillä sellaisia runoilijoita, jotka julkaisevat jotain vain silloin kun on ihan pakko, etteivät apurahat lopu. Jos runokokoelmassa on noin 40 runoa, niin eihän sitä nyt kyllä neljää vuotta tee. Kyllähän intohimoisesti tähän suhtautuvilta ihmisiltä sitä kamaa syntyy. Kyse on sitten itsekritiikistä, ja editoinnista, sen tyyppisistä asioista. Mikään ei nykyään estä myöskään sitä, että tuottelias kirjailija julkaisisi erityyppisiä juttuja eri kustantamoilta. Meillä on monia uusia lupaavia tyyppejä, mutta voi olla, että ne tekevät vain yhden kirjan. Esimerkiksi Kaj Kajander on aika hyvä, mutta on mahdoton ennustaa mitä se seuraavaksi voisi aikoa. Janne Kortteinen taas on sellainen persoona, että se voi kiinnostua jostain ihan muusta. Semmoisia ne just on, parikymppiset jotka tekevät esikoiskokoelmansa. Mua on aina huvittanut, miten ihmetellään kovasti sitä, miksi Rimbaud hylkäsi runouden. Sehän oli silloin vielä ihan pikkupoika. Ehkä se vaan aikuistui ja tajusi kuinka hupsua touhua tämä on.

K: Harry Salmenniemi on tyyppi, jolta odotan paljon, vaikka en ole aina ollut mitenkään kovin vaikuttunut hänen kirjoistaan. Samoin Henriikka Tavi. Sekin on tehnyt paljon paskaa, mutta varmasti tulee tekemään paljon kaikkea hienoa. Samoin erittäin kiinnostava on myös Olli-Pekka Tennilä, joka on erittäin perusteellinen omassa tekemisessään. Ja mitä Gösta Ågren ikinä julkaiseekaan, odotan sitä. Samoin tykkään tosi paljon Juha Kulmalasta. Kovia juttuja on ollut myös Kiiski open mic -klubilla. Ja niitä on esittäneet nimenomaan nuoret lupaukset, varsinkin viime keväänä, kun siellä oli tyyppejä Kallion ilmaisutaidon lukiosta. Mutta noi perusrunokirjat... ennen kuin ne on lukenut, ne on jo lukenut.

N: Tää runoudesta puhuminen menee aina niin banaaliksi. Mutta jos mietin, millaisia runokirjoja haluaisin tulevaisuudessa meidän kustantamoon löytää ja olla mukana toimittamassa, niin kyse on varmaan jonkinasteisesta yllättävyydestä, kyvystä nähdä toisin. Ei välttämättä edes pelkästään sisällön tasolla, vaan myös muodon. Mistä kulmasta aihetta lähestytään, miltä etäisyydeltä.

X: Jos ajatellaan uusia, lupaavia tyyppejä, niin Janne Kortteisesta voi tulla hyvä, jos se keskittyy kirjoittamiseen. Oon tykänny jonkun verran myös Raisa Marjamäen ja Reetta Pekkasen esikoisista. Ylipäätään tietty ns. kokeellisen runon laajuus on merkinnyt jotain hyvin uudenlaisia mahdollisuuksia verrattuna vaikka 1990-lukuun. Toivottavasti tässä vaan ei käy niin kuin uusissa jutuissa tapaa käydä, että se muuttuu jotenkin määrittäväksi poetiikaksi, että kaikki vertautuu siihen, ja meillä ei enää olekaan mitään muuta.

X: Runouden levitykseen täytyisi kyllä keksiä joku ihan uusi systeemi. Tapahtumista ihmiset ostavat kirjoja. Videoituneen kulttuurin myötä kaikennäköisistä esityksistä on tullut huomattavasti tärkeämpiä kuin aikaisemmin. Kaikkien kykyjenetsintäkilpailujen ja muiden myötä ihmiset ymmärtävät asioita, myös runoutta, paremmin tapahtumaluonteen kautta. Perinteiset kirjakaupat ovat alkaneet kohdella runoutta kuin jotain ongelmajätettä: vaikka ensimmäinen satsi runokirjaa menisi kaupaksi, niin sitä ei osteta lisää, koska se on epäilyttävää ja saattaa jäädä käsiin. Tulevaisuudessa myynti siis tapahtuu varmaan vahvemmin joko tapahtumien yhteydessä, tai jonkun ihmeellisen internethärvelin kautta, josta en todella tiedä mikä se on tai voisi olla.

K: Klubit voisivat olla väylä löytää uusia lukijoita. Isot kustantamot ovat kyllä ihan pihalla tästä kaikesta. Niillä on se vanha kirja lahjatuotteena -ajattelu: kirjavälitys, tukku, kevät- ja syyskatalogi ja sit Hesari tekee jutun ja kirjaa myydään isänpäivälahjana. Eihän sellaisella jutulla ole tulevaisuutta. Mikseivät kustantamot ole runokeikoilla tai festareilla?

N: Ainahan runous on ollut marginaalissa, jos myyntilukuja ajatellaan. Kirjakauppojen kanssa on meneillään noidankehä: mitä vähemmän runokirjoja on tarjolla, sitä vähemmän niitä ostetaan. Mutta eihän runous silti mihinkään kuole, aina sitä tehdään.