Jano-lehti

Runouslehti kaikille

#3 numero. Teemana tulevaisuus

Raportti vierailusta

Ron Silliman
Päätetään kutsua suurmies Suomeen. Hän yllättyy iloisesti ja tulee. Järjestetään suurmiehelle pari tilaisuutta. Suurmies on kaunopuheinen ja karismaattinen. Suurmies lukee runoaan ja keskustelee siitä rutinoituneesti. Kaikki sujuu hienosti, odotusten mukaisesti. Suurmies viihtyy. Suurmies juttelee niitä näitä. Suurmies ihastelee Helsinkiä. Suurmies imee itseensä vaikutelmia. Pannaan suurmies taksiin ja lähetetään hänet takaisin kotiin. Laaditaan raportti suurmiehen vierailusta.

Kaksitoista vuotta sitten käänsin Tulen&Savun L=A=N=G=U=A=G=E -numeroon pari sivua Ron Sillimanin pelkistä kysymyksistä koostuvaa runoa Sunset Debris. Teksti taitettiin lehden marginaaliin niin, että se kiemurteli koko numeron lävitse. Sillimanin vieraillessa äskettäin Helsingissä kuulin, että eräs amerikkalainen lehti oli julkaissut osan runosta täsmälleen samalla tavalla joskus kahdeksankymmentäluvulla. Yhteensattuma on kiehtova ja kertoo jotain omaperäisyyden mahdollisuuksista maailmassa, joka on täynnä omaperäisyyteen pyrkiviä tekijöitä. Tänä aikana tuntuisi naurettavalta esittää mitään kirjallista tyyliä tai tekniikkaa alkuperäisenä tai ainutlaatuisena, koska kellään ei ole mahdollisuutta hahmottaa kokonaiskuvaa siitä, mitä maailmalla tehdään. Joitain vuosikymmeniä sitten tämä olisi voinut olla juuri ja juuri liioiteltu väite. Tulevaisuuden suhteen tämä tuntuu reippaalta vähättelyltä. Vaikutteet leviävät monimutkaisia teitä ja nykyään samantyyppiset ajatukset tuntuvat olevan ilmassa samoihin aikoihin eri paikoissa. On vain todennäköistä, että joku jossain on jo toteuttamassa sinun syvästi omaperäistä ideaasi. Yksinomaan Yhdysvalloissa sanotaan olevan tällä hetkellä noin 40 000 julkaisevaa runoilijaa. Määrä on niin musertava, ettei siitä enää voi saada kokonaiskuvaa eikä se myöskään enää synnytä mitään mielekästä kaanonia. Kenties laajojen kokonaiskuvien aika on ohi. Kenties tulevaisuus kuuluu fragmenteille.

On merkittävää, että Sillimanin kaltaisia runoilijoita vierailee Suomessa. Ei siksi, että hän olisi mitenkään itsestään selvästi merkittävä runoilija, vaan siksi että hän on sitä joissain piireissä ja joissain paikallisuuksissa. Vierailemalla Suomessa Silliman siirtää oman merkityksensä ja oman poetiikkansa vaikutteita paikallisen huomiomme keskiöön tehokkaammin kuin mitä pelkkä käännetty kirja voisi tehdä. Vierailemalla täällä hän on merkittävä täällä. Kyse on huomiosta, joka melkein väistämättä kohdistuu persoonaan ja tämäntyyppisen vierailun poikkeuksellisuuteen. Se on jotain hetkellistä, mutta sen seurauksilla voisi ehkä olla syvempää, kestävämpää merkitystä. Kyse on tavasta, jolla vaikutteet leviävät. Huomio luo merkitystä. Edes hetkeksi.

Silliman vierailee Helsingissä pitkän viikonlopun ajan. Vierailun ensimmäisenä päivänä hänellä on järjestetty kutsuvierastilaisuus Yhdysvaltojen suurlähetystöön. Olen kääntänyt hänen kirjansa ja siksi kustantaja on kutsunut minut lähetystövierailua edeltävälle lounaalle joidenkin runousihmisten kanssa. Suostun mielelläni, vaikka tähän ikään mennessä olen oppinut hyväksymään vanhan totuuden siitä, ettei ilmaisia lounaita ole.

Olen vanhanaikainen. Pidän täsmällisyyttä kohteliaana eleenä ja tavoiteltavana hyveenä. Niinpä olen ravintolassa tasan sovittuun aikaan ja luonnollisestikin yksin. Tunnen itseni typeräksi. Valtaosa pöytäseurueesta saapuu seuraavan kymmenen minuutin kuluessa, kun taas itse lounaan isäntä arvovieraan kanssa tyylikkäästi viimeisenä. Yksi paikalle odotetuista vieraista ei koskaan saavu eikä myöskään ilmoita itsestään. Mietin onko tämä kaikki osoitusta nykyaikaisesta vapaasta tapakulttuurista vaiko ainoastaan siitä, ettei mikään merkitse kovinkaan paljoa.

Silliman kävelee ravintolan poikki hitaasti ja ympärilleen pälyillen. Hän on seitsemissäkymmenissä ja vaikuttaa ikäiseltään. Hänen käytöksensä on rauhallista ja ystävällistä, ja hyvin amerikkalaista kaikessa luontevassa sosiaalisuudessaan. Hän on arvostettu vieras, jota on tultu tapaamaan. Hän on ollut vastaavassa tilanteessa kymmeniä kertoja aiemmin ja tietää tarkalleen mistä on kyse ja mitä häneltä odotetaan. Pöytäkeskustelu on sujuvaa pientä puhetta aiheista, jotka sopivat kontekstiin. Ja mikä nyt on konteksti? Ehkäpä runous ja älyllisyys, jota arvostetulta runoilijalta odotetaan. Mutta hillityssä määrin, ja keveästi annosteltuina, ikään kuin kevytversiona. Tulee olla vaatimaton. Vaatimattomista ihmisistä pidetään. Tulee asettautua keskustelukumppaninsa tasolle. Alaspäin katsomista ei arvosteta. Tulee viihtyä. Viihtyessään ihminen on hyvä ja oikeamielinen.

Silliman kertoo anekdootin Nobel-tason runoilijasta, joka sammuu lavalle kesken esityksensä. Hän kertoo anekdootin eräästä kaikkein kuuluisimmista nykyrunoilijasta, joka oli koko elämänsä hyvin köyhä. Hän kertoo nuorista runoilijoista, jotka pyrkivät rikastumaan ennen neljääkymmentä tekemällä oikeita töitä. Hän kertoo, että runoilija perusti Flickrin ja rikastui. Hän puhuu taloudellisesta riippumattomuudesta ja siitä, miten muutti Philadelphiaan, koska eräs tietokonealan yritys tarjosi hänelle kovaa palkkaa. Hän katselee ihmisiä erikoisten moniteholasiensa läpi ja pyörittelee edessään kanasalaattia, joka jää syömättä. Kuuntelen ja katselen ja hymyilen niin kuin kuuntelisin ja katselisin ja hymyilisin teatteriesitystä, jolta luulin odottavani jotain muuta osaamatta tarkalleen sanoa, mitä se olisi voinut olla. Koko lounaan aikana sanon tuskin mitään. Mitä sanottavaa minulla voisi olla? Nautin esityksestä.

Aterian loppuvaiheilla Silliman puhuu ilmastonmuutoksesta ja siitä, miten maailma tulee muuttumaan radikaalilla tavalla lähitulevaisuudessa. Hän maalailee apokalypsiä, joka tuntuu uskottavalta. Hän sanoo, että Etelä-Aasiassa kuolee vuosittain seitsemän miljoonaa ihmistä saasteitten aiheuttamiin syöpiin. Mietin lukua, ja mistä se on saatu. Mistä tällaisia tilastollisia tosiasioita voi ylipäänsä saada? Mietin Intian suurkaupunkeja ja laajoja syrjäseutuja, joilla yhä edelleen suurin osa intialaisista elää. Tiedän, että en tiedä, mutta mitä tietäminen voisi tällaisissa asioissa tarkoittaa? Yksi asia on silti varmaa. Runous ei merkitse tässä kontekstissa juuri mitään.

Silliman on vaatimaton. Hän vitsailee, että kun hän kohta saapuu Yhdysvaltojen suurlähetystöön, henkilökunnalla ei ole aavistustakaan siitä kuka hän on. Ja että kun hän tilaisuuden päätyttyä poistuu lähetystöstä, heillä ei edelleenkään ole aavistustakaan siitä kuka hän oli. Runous on kirjallisuuden marginaalia ja kokeellinen runous on runouden marginaalia. Olisi väärin sanoa, että LANGUAGE-runous olisi kokeellisen runouden marginaalia, mutta yhtä väärin olisi ajatella että se määrittelee kokeellisuuden kenttää. Ron Silliman ei ole likimainkaan niin tunnettu runoilija kuin miltä hän meille asiaan paneutuneille vaikuttaa. Helsingin Sanomat kirjoittaa hänen vierailustaan ja suomennetusta kirjastaan näyttävästi, ja hetken aikaa Ron Silliman on suomessa tunnetumpi runoilija kuin mitä hän on ollut kotimaassaan koskaan. Pienellä maalla on etunsa. Jopa kokeellinen runoilija voi saada Suomessa varttituntinsa valtavirran valokeilassa.

Lähetystössä Silliman esiintyy varmasti ja rutinoituneesti. Hän puhuu hyvin ja hänestä on helppo pitää. Tilaisuus on juuri niin miellyttävä kuin se suinkin voi suurlähetystöympäristössä olla. Esiintymisen jälkeen vieraille tarjoillaan viiniä lähetystön parvekkeella. Käydään kohteliasta keskustelua. Eräs suurlähetystön työntekijä kysyy minulta, onko tämä sellaista runoutta jonka kääntämiseen olen erikoistunut. Vastaan hieman vaivaantuneena, että olen erikoistunut runouteen ylipäänsä, ja alan vähän hämillisesti puhua John Donnesta. Kääntämäni kirja, Auringonlaskun roinaa, koostuu yksinomaan satunnaisista kysymyslauseista ja on muodoltaan proosaa, ja jostain syystä en tahtoisi myöntää, että kyllä, juuri tämä on sellaista runoutta, johon olen erikoistunut. Jälkeenpäin johdun ajattelemaan Sillimanin esittämää kysymystä. Miten vanhempasi suhtautuivat siihen, että päätit alkaa runoilijaksi, etkä esimerkiksi opettajaksi tai lääkäriksi? Oliko sitä vaikea kertoa? Vastustivatko he päätöstäsi? Olivatko he pettyneitä? Odottivatko he sinulta jotain muuta?

Amerikassa on hyvin vähän ammattimaisia runoilijoita, sillä runous ei ole ammatti. Siitä ei makseta palkkaa, eikä sillä elä. Apurahoja ei ole. Niinpä melkein kaikilla runoilijoilla on jokin toinen ammatti. Monet ovat opettajia, ja useat opettavat luovaa kirjoittamista. Se on ala, jolta valmistutaan paitsi kirjailijaksi myös luovan kirjoittamisen opettajaksi. Se on kiihtyvä kehä. Ron Silliman teki uransa tietokonealalla. Viikonlopun aikana hän huomauttaa moneen kertaan, että Flickrin perusti runoilija. Ylipäänsä raha ja taloudellinen riippumattomuus eivät ole vieras aihe. Alan ajatella, että Sillimanista on vähintäänkin erikoista, että joku on pääasialliselta ammatiltaan runoilija, että joku valitsee sellaisen osan. Alan ajatella, että tässä on yksi keskeinen kulttuurillinen ero Suomen ja Yhdysvaltojen välillä. Luen siihen enemmän kuin mitä minun pitäisi. Luen siihen omia ennakkoluulojani amerikkalaisuudesta. Tulen ajatelleeksi, että jokaisessa ennakkoluulossa on totuuden siemen. En tiedä, mitä haluaisin ajatella siitä.

Illemmalla Silliman seuraa Poetry Slamia Cafe Mascotissa. Käydään sosiaalista keskustelua, puhutaan amerikkalaisista runoilijoista henkilötasolla, suomalaisesta ruuasta, tatuointien sosiaalisesta hyväksyttävyydestä ja ylipäänsä hyvin pienistä asioista. Tajuan, ettei kukaan ole kysynyt, haluaako Silliman seurata Poetry Slamia Cafe Mascotissa. Hän on yksinkertaisesti vain kulkeutunut paikalle lähetystöstä lähteneen seurueen mukana. Satunnaisuudella on merkittävä osa asioiden kulussa myös runouden ulkopuolella, eivätkä sattumat aina ole mielekkäitä.

Tietysti tällaiset runoilijatähtien vierailut ovat absurdeja. Päätetään kutsua suurmies Suomeen. Hän yllättyy iloisesti ja tulee. Järjestetään suurmiehelle pari tilaisuutta ja istutetaan hänet ehkäpä pieneen paneelikeskusteluun jokseenkin satunnaisesti valikoituneiden keskustelijoiden kanssa. Paneelin aihe on ohut ja suuntaa-antava, eikä siinä tulla sanoneeksi mitään mielekästä, mutta suurmies on kaunopuheinen, karismaattinen ja hänen puheensa aiheesta kuin aiheesta on mielenkiintoista kuultavaa. Suurmies lukee runoaan ja keskustelee siitä rutinoituneesti. Kaikki sujuu hienosti, odotusten mukaisesti. Suurmies viihtyy. Suurmies juttelee niitä näitä satunnaisten seuramiesten kanssa. Suurmies ihastelee Helsinkiä. Suurmies haluaa maistaa lappalaista ruokaa. Suurmies imee itseensä vaikutelmia. Pannaan suurmies taksiin ja lähetetään hänet takaisin kotiin. Laaditaan raportti suurmiehen vierailusta.

Lauantai-iltana Lava-klubi on ääriään myöten täynnä. Kaikki halukkaat eivät mahdu sisälle. Kenties Sillimania enemmän paikalle on houkutellut ihmisiä Yahya Hassan, nuori Tanskassa asuva palestiinalaistaustainen runoilija, joka on herättänyt kotimaassaan valtavasti huomiota ja josta Hesari on samana päivänä tehnyt suuren henkilöjutun.

Silliman esiintyy viimeisenä. Hän esiintyy hyvin ja rutinoituneesti. Hän lukee otteita kirjastaan, jonka hän on kirjoittanut melkein neljäkymmentä vuotta sitten ja jonka suomennos on juuri ilmestynyt. Saako kirja jotain lisäarvoa siitä, että Silliman saapuu henkilökohtaisesti lukemaan sitä Helsinkiin? Näyttää siltä, että saa. Kyse ei selvästikään ole kirjasta vaan kirjailijasta, ei runoudesta vaan runoilijasta. Emme ole paikalla kuullaksemme Sillimanin lukevan runoja vaan ylipäätänsä kuullaksemme, tai pikemminkin nähdäksemme Sillimanin lukevan. Emme ole kuuntelemassa runoutta, olemme kuuntelemassa runoilijaa. Se on ajan henki. Ehkä se on aina ollut. Juuri niin kuin ihmiset eivät mene herätyskokouksiin kuulemaan sanaa, vaan karismaattisia saarnaajia, niin mekin olemme täällä enimmäkseen kuulemassa kuuluisaa runoilijaa. Muistoksi me kenties ostamme hänen kirjansa. Jos hänen runoutensa kiinnostaa meitä, me voimme lukea sitä kotona, mutta tämä tässä on AINUTLAATUINEN TILAISUUS NÄHDÄ SUURI RUNOILIJA ELÄVÄNÄ. Tämä on eräs viihteen muoto, ja me viihdymme hyvin, me viihdymme loistavasti. Ilmassa on suuren urheilujuhlan tuntua.

Illan show-luonne tulee kaikkein selvimmin esille tilaisuuden päättävässä esityksessä, jossa Silliman lukee runoaan vielä kerran, mutta tällä kertaa Marjo Niemen Ihmissyöjän ystävät -proosabändin säestyksellä. Nyt lukemisesta syntyy todella vaikuttava, järisyttävä spektaakkeli. Runonpalasta tulee musiikkiesitys, biisi, jotain itseään enemmän. Merkitys risteytyy musiikillisen vaikutuksen kanssa ja yleisö sekä viihtyy, että pääsee kenties lähemmäs runouden suoraa vaikusta. Paradoksaalisesti tämä esitys on kenties lähempänä perinteistä runoutta kuin mikään, mitä olemme illan aikana tätä ennen kuulleet. Proosaruno sulaa musiikiksi, eräänlaiseksi resitatiiviksi, se viihdyttää, kertoo, huvittaa ja lohduttaa. Se käy runouden pitkään traditioon suoremmin kuin Sillimanin runous itsessään. Juuri tällaiset hetket ovat riittäviä syitä kaukaisten vieraiden vierailla. Juuri tässä on sitä vaikutusten vaihtoa, josta syntyy jotain uutta ja erikoista. Jälkeenpäin kuulen, että Silliman on kysellyt, voisiko Ihmissyöjän ystävät tulla esiintymään Philadelphiassa. Tämä on ompelukoneen ja sateenvarjon satunnainen kohtaaminen leikkauspöydällä.

Teksti: Aki Salmela

Kuvat: Pearl Pirie

Kommentoi artikkelia Facebookissa

Kommentoi sähköpostitse: toimitus@janolehti.fi

Muut Jutut Jano #3

Jano - runouslehti kaikille: www.janolehti.fi