Jano-lehti

Runouslehti kaikille

#3 numero. Teemana tulevaisuus

Tässä on kaikki. Pauliina Haasjoen runon syvälukua

Antti Arnkil

Uimalassa puut kuvastuivat alas veteen, ihmisten puoleen.
Lapset hyppäsivät laudalta ja sitten potkivat ilmaa auringossa
kuin äkkiä vastustaisivat putoamista.
Ja sitten jäsenet lepäävät vettä vasten, vesi niitä vasten.
Tämän enempää
ei ole, varmasti tässä on kaikki.

Pauliina Haasjoki (Pääskynen ja lepakko, Otava 2009)

Mahdollinen väite: proosaa voi lukea ajattelematta, mitä proosa on, mutta runoutta ei voi lukea ajattelematta, mitä runous on. Heti alkuun paha yleistys, jonka pätevyydestä en ole varma. Sanotaan siis mieluummin: näin minä olen sen kokenut. Runouden kokijana en helposti pääse irti metakysymyksistä. Joskus ne syventävät lukukokemusta, toisinaan työntyvät häiritsevästi tekstin eteen. Yritän "antautua runolle", mutta seuraavassa hetkessä jo mietin epämääräisesti "runoutta" yleensä.

Mitä sellainen ajattelu oikeastaan edes on? Onko kyse vain huonosta keskittymisestä, häiritsevistä pakkoajatuksista? Koen tästä jopa jonkinlaista huonoa omaatuntoa. Enkö voisi kerrankin vain lukea, heittäytyä virtaan? Heittäydynkin, mutta samalla kun runon rytmi ja kuvat vievät mukanaan, lukukokemuksen taustalla ja lomassa pyörii abstrakti kela. Kun lukeminen tällä tavalla kahdentuu tekstin lukemiseksi ja tekstilajin yleisten kysymysten pohdiskeluksi, ollaanko silloin tietyssä mielessä uskottomia runolle? Olenko jo kadottanut runon, kun alan kelata epämääräistä "runon tapahtumaa" tai muuta vastaavaa? Ja mitä virkaa sellaisella kelailulla on, ellei ajatuksella ole jotakin kouriintuntuvaa suhdetta luettavaan tekstiin? Huono abstrakti ajattelu on lähinnä venkoilua ja vellomista. Toisaalta, mikä runon lukemisessa nyt sitten on niin ongelmattomasti "konkreettista" – tai ruumiillista tai aistimellista – niin kuin usein halutaan korostaa, ei ihan helpoin kysymys sekään.

Olen nyt jaaritellut melko pitkään ohi toimeksiannon. Janon hyvät ihmiset pyysivät minua kirjoittamaan runon kokemisesta, ja nimenomaan jonkin tietyn runon kokemisesta. Ja niin vain runopuhe tahtoo karata metatasolle kuin pahimmissa kirjamessujen paneelikeskusteluissa. Mutta en metaile lämpimikseni. Koin tarpeelliseksi sanoa jotakin yleisempää siitä, millaisia taipumuksia minulla lukijana on. Runon "kokeminen" ei tunnu ongelmattomalta asialta. Runoa lukiessa yritän kyllä ottaa sen vastaan mahdollisimman suoraan ja vailla teoreettisia asetuksia. Niin kuin varmaan useimmat runouden ystävät, yritän lukea runoa nimenomaan runona. Runon lukija haaveilee suorasta ja puhtaasta kokemuksesta, mutta onko aivan selvää, mitä se lopulta tarkoittaa?

Joka tapauksessa yritän nyt päästä lähemmäksi itse asiaa.

Runo

Olen valinnut runon Pauliina Haasjoen teoksesta Pääskynen ja lepakko vuodelta 2009. Kaunis ja ytimekäs teksti kuvaa lyhyen hetken uimalassa. Runon äärellä lukijan on helppo palauttaa mieleensä aistimuksia vedestä, auringosta, puiden heijastuksista, uimalan äänimaisemasta. Tekstiä ei ole paljon, mutta kuudelle riville mahtuu kaikenlaista.

Rytmisen hahmon runolle antaa liikkeen ja liikkumattomuuden vuorottelu. Puiden kuvajaiset näkyvät vedessä ja myöhemmin "jäsenet lepäävät vettä vasten", siinä välissä lapset ovat hypänneet laudalta altaaseen – ja hypyn aikana jääneet ikään kuin roikkumaan ilmaan, "kuin äkkiä vastustaisivat putoamista".

Runolla on kirjaimellinen pintataso. Voin nähdä silmissäni, kuinka lapsi hyppää, puhkaisee vedenpinnan, painuu sen alle ja nousee takaisin näkyviin. Omassa mielessäni sijoitan "katsojan" samaan altaaseen. Ajattelen, että hän seuraa hyppyjä tarkalleen pinnan tasolta, niin että veden voi haistaa. Hypätessä lapsi on taivasta vasten ja sen jälkeen vettä vasten.

Pauliina Haasjoki

Yleensä muistan tekstin väärin: luulen, että se on kokonaan preesensissä ja että hyppääjät ovat "poikia". Tekstissä puhutaan kuitenkin sukupuolettomasti "lapsista", niin kuin puutkin kuvastuvat "ihmisten puoleen". Ja riveistä kaksi ensimmäistä on imperfektissä, preesensiin siirrytään vasta hypyn jälkeen. Siirtymä olisi luontevaa lukea jonkinlaisena tihentymänä. Hyppy saa jotakin aikaan, aika nitkahtaa tapahtuman johdosta vähän sijoiltaan. Näky lapsesta, jonka ilmalento tuntuu kestävän oudon kauan — hyppy on pieni ilmestys.

Puut ja niiden heijastukset, ilmassa lentävät lapset ja heidän jäsenensä vedessä muodostavat jatkumon. Rajat puiden, valon, raajojen ja altaan veden välillä ovat häilyvät — siltä minusta lukijana tuntuu. Ehkä se johtuu siitä, että lyhyt runo kiitää pienessä tilassa niin monen aistimuksen halki — tai tarkemmin sanottuna antaa lukijan ammentaa aistimuksia muististaan ja mielikuvituksestaan.

Silmänräpäys, jonka aikana lapset -- ei kai ole hätiköityä niin olettaa -- molskahtavat veteen, puuttuu tekstistä. Ensin hyppy näyttäytyy kuin hidastetussa elokuvassa, sitten se onkin jo ohi, ja "jäsenet" ovat vedessä. Sanavalinta on kiehtova: jäsenten merkitseminen erilleen ihmiskehon kokonaisuudesta rinnastaa ne ympäristön fyysisiin ulokkeisiin, puiden oksiin ja ponnahduslautaan. Kaikki on uimalan ainetta. Ja niin kuin jäsenet nyt lepäävät vettä vasten, niin myös vesi lepää niitä vasten, demokraattisessa hengessä.

Toisaalta "jäsenet" voitaisiin tulkita tässä jonkinlaisen kerhon jäseniksi: kaikki uimalassa ovat tällä merkitsevällä hetkellä osa eräänlaista seuraa. Vedestä ja valosta on tullut side salaseuran jäsenille, hetkeksi muodostuvan yhteisön jäsenyys perustuu kaikkeuselämyksen jäsentymättömyyteen.

Nyt tullaan runon tärkeimpään kohtaan, kahteen viimeiseen säkeeseen: "Tämän enempää / ei ole, varmasti tässä on kaikki." Säkeenylitys on tärkeä parissakin mielessä. Ensinnäkin se tuo loppuun nousevan ja laskevan liikkeen, joka myötäilee kuvattua hyppyä. Rytmisesti kaksi viimeistä säettä itse asiassa toistavat uimahypyn uudessa muodossa. "Tämän enempää" – hyppy laudalta tyhjän päälle ja pysähtynyt hetki ilmassa, tunne siitä että lento voisi jatkua. Ja sitten: "ei ole" – painovoima tekee tehtävänsä, pudotus veteen ja pinnan alle. Ja edelleen, liikkeen tasaantuminen.

Nousu, lasku ja rytmi

Nousu ja lasku toteutuvat rytmin ja asettelun tasolla, mutta loppu antaa mahdollisuuden myös filosofiselle tulkinnalle. "Tämän enempää" voisi merkitä hetkeä, jolloin ajatus lähtee tavoittamaan jotakin, millä ilmestyksestä saisi otteen, mutta ei löydä kuin itse tapahtuman. Hetki tuntuu olevan tiheänään pinnanalaista merkitystä. Kun lapset "potkivat ilmaa auringossa", voimme melkein nähdä heidän ympärillään jonkinlaisen sädekehän. Kunnes napsahdamme takaisin todellisuuteen. "Tämän enempää... ei ole." Havainto ja ajatus ovat käyneet eri tahtiin, mutta niiden välille säkeenylityksessä avautuva kuilu sulkeutuu lopussa. Vedenpinta on jälleen tyyni peili.

Mitä viimeiset kaksi säettä merkitsevät? Miten ne liittyvät aiempaan? Minusta loppu voidaan tulkita kahdella tavalla, jotka ovat lähes täydellisesti vastakkaisia. Tässä vastakkaisuudessa taas voidaan nähdä jännite, joka luonnehtii monia muitakin Haasjoen runoja.

Ajatellaan samaa virkettä lausuttuna kahdella erilaisella äänensävyllä. Joku sanoo ensin hillitysti: "Tämän enempää ei ole, tässä on kaikki." Empiirisen kuivakka toteamus: tosiasiat ovat mitä ovat, mitään sen ihmeempää ei tähänkään tapahtumaan sisälly – lukuun ottamatta tietysti havaitsijoiden subjektiivisia vaikutelmia, joita ei kuitenkaan pidä mennä sotkemaan siihen, millainen maailma todellisuudessa on. Näin tapahtui, siinä kaikki. Nuijan kopautus pöytään, that will be all.

Mutta entä jos joku sanoo kiihtyneenä, silmät suurina, poissa tolaltaan: "Tämän enempää ei ole! Tässä on kaikki!" Ohikiitävässä tapahtumassa on välähtänyt esiin hämäriä yhteyksiä, joista sanoilla ei tahdo saada yhteyttä. Haltioitumisen hetkellä, esimerkiksi voimakkaassa esteettisessä elämyksessä, tuntuu olevan läsnä jokin kokonaisuus, ja vain pieni osa kokemuksellisesta jäävuoresta on näkyvillä. "Tässä on kaikki" – kokemus tulvii yli äyräidensä eikä siitä tahdo saada kielellä kiinni. Empirismin sijaan puhuisimme ehkä filosofisesta romantiikasta.

Tämäntapainen jännite "tieteellisen" ja "romanttisen" välillä – vaikka ei tietenkään näin pelkistetyssä muodossa -- tuntuu monissa Haasjoen teksteissä. Kyse ei ole mistään systemaattisesta tai käsitteellisestä jaosta, vaan pikemminkin voimista, jotka vetävät eri suuntiin tekstien pinnan alla. Tämä ristiveto voisi tarjota vihjeen erityisesti niiden Haasjoen tekstien lukemiseen, joissa tullaan lähelle fysiikkaa, biologiaa ja tähtitiedettä. Vaikuttaisi siltä, että kirjoittajana Haasjoessa on luonnontieteilijää, joka kärsivällisesti pyrkii pitäytymään tarkan havainnon tasolla. Toisaalta hänen teoksissaan on villiä romantiikkaa, keskipakoisvoimaa, mielikuvituksen vauhtia, joka lennättää ajatukset kaukaisuuksiin ja suurten yhteyksien äärelle.

Tämän jännitteen kautta voisi olla kiinnostavaa tulkita avaruuden kuvastoa Haasjoen runoissa. Ehkä tieteellinen ja romanttinen temperamentti kohtaavat selvimmin juuri tähtisumujen tasolla. Toisaalta, kuten lukemassamme tekstissä nähdään, ne voivat törmätä toisiinsa myös tavallisena kesäpäivänä uimalassa.

Teksti: Antti Arnkil

Kuva: Otava/Tommi Tuomi

Kommentoi artikkelia Facebookissa

Kommentoi sähköpostitse: toimitus@janolehti.fi

Muut Jutut Jano #3

Jano - runouslehti kaikille: www.janolehti.fi