Vi:
Tämä on meidän viimeinen numeromme Janon päätoimittajina, Jo. Kun keksin ajatuksen runouden nettilehdestä, pitelin haavetta vuoden verran. Sitten pyysin sinut päätoimittajaparikseni, pian saimme WSOY:n säätiöltä tukea ja Annikin Runofestivaalin tuottajana tunnetusta Simo Ollilasta tuli visuaalisen ulkoasun suunnittelija, koodaaja ja tiedottaja. Päätimme tehdä kaksi lehteä, kokeilun, maltoimme lopettaa vasta kolmannen kohdalla. Jano oli ja on yhä tulevaisuuden verkkolehti, koska sen muoto verkkouiskentelijana voi loputtomasti vaihdella.
Jo:
Moneen suuntaan uiskentelu eli verkon mahdollisuuksien vielä avarampi hyödyntäminen jää seuraaville päätoimittajille Venla Rossille ja Aki Salmelalle. Olen tehnyt omaa proosaa päätoimittaja-ajan, ensi syksynä ilmestyvää romaania. Ajatukset runosta muuttuvat. Kun Helsingissä Kirjamessut rummutuksineen olivat aluillaan, istuin keskustan kahvilassa puhumassa kääntäjän kanssa runojeni saksannoksista. Istuttiin ja mietittiin, miten kääntää metsänpeitto, ja käyttääkö uni-sanan käännöksenä sanaa Traum vai Schlaf. Se oli mielekästä. Janoan tarkkuutta, ei se netin hälyssä tai avaruudessa katoa. Tässä numerossa Antti Arnkil lukee Pauliina Haasjoen runoa, malttaa pysähtyä parin sanan äärelle. Sellainen kärsivällisyys on koko ajan tärkeämpää. Lukijana ja kirjoittajana olen yhä valikoivampi. Runsaudessa on pakko etsiä omaa kohtaansa, kartoittaa valkoisia läikkiä.
Vi:
Valikoivuus kuulostaa ankaralta. Mutta sehän onkin lohduttavaa: kaikessa kirjoittamisessa on kysymys valinnasta. Ideoita voi olla paljon, mutta että uskoo yhteen niistä ja alkaa kirjoittaa. Nopeus ja kärsivällisyys eivät välttämättä ole vastakohtia, kummassakin kysymys energian suuntaamisesta, ja netin häly on niin kaunis ilmaus, kuin luotaisi ääntä monelta taajuudelta oman pienen tietokoneensa yläpuolelta. Joukot ja ajankuva. Kirjoittaminen on suhteen luomista aikaan, varmasti kysymys ajasta on ihmiselämän kaikkein tärkein kysymys. Rakkaus ja kaikki menevät sen alle. Millaisia kuvioita sinun mielestäsi ne valkoiset läikät saavat aikaan?
Jo:
Valkoinen läikkä on toivo ja mahdollisuus. Siihen mahtuu uutta. Oma runoni lähtee nyt liikkeelle tarpeesta puhua tarkasti ja kommunikoida. Se tarkoittaa vuoropuhelua: myös taiteen lajien välillä. Ja jollain vähän pelottavallakin tavalla – koska olen aina rakastanut runsasta rönsyä, maailmallista materiaa ja ympärillä vellovia ilmiöitä – runo kuoriutuu paljaammaksi. Jäljelle jää kostea puunrungon ydin. Se on jotain johon tarttua: sauva. Siihen voi tukeutua kävellessä. Sitä heilauttamalla näkee seinien sisään ja vaatteitten alle, arkipuheesta salattuun.
Vi:
Jokainen puhuu runostaan kielellä, jonka runosta puhumiseen on omaksunut. Se vaikuttaa myös kirjoittamiseemme. On se aineeton todellisuus, yhteisön uskomukset ja näkemykset, ja tämä kaikki konkretisoituu aineellisessa runossa, kielen materiassa. On myös ilmasto. Joka vaikuttaa tulevaisuuden ilmastoon. Venla Rossin kirjoittamassa artikkelissa tulevaisuuden tekijöistä moni korostaa poikkitaiteellisuutta. Yleensä tulevaisuudesta puhuva kuvailee tätä hetkeä, sehän on ihan luonnollista, ja vielä useammin mennyttä. Se nähdään mikä on jo liikkeessä. Miten tällä hetkellä puhutaan runosta? Pysyvyyden vaade ei ainakaan enää ole olennainen, vaikka kauniisti sidottu teos ilahduttaa. Kun teen tanssija Satu Tuittilan kanssa nykytanssin ja runon improvisaatioita kirjastoissa, runo tapahtuu lavalla eivätkä esityskerrat ole toistensa kaltaisia. Sellaista kirjaa, joka hiljalleen kadottaisi itse itsensä, ei vielä ole kirjoitettu. Mutta kirjoitetaan.
Jo:
Kun Turun kirjamessuilla haastattelin kalevalamittaisen runoelman kirjoittanutta Juha Jyrkästä, mietin runon muotoja tässä ajassa. Mitta tekee paluutaan siellä täällä, se kuuluu myös Teemu Mannisen tässä numerossa julkaistavissa runoissa. Runo on myös yhä yhteisöllisempää. Kansanrunoushan on ollut suullinen ja jaettu kokemus.
Vi:
Usein puhutaan taiteen yksilökokemuksesta, mutta kokemus runon äärellä on kuulumista johonkin. Olemista osanen. Saila Susiluodon Antikytherassa ratakset liittyvät rataksiin, kulttuurin kerrokset toisiinsa. Koko homma on todella kiehtova, se tuntuu aidosti orgaaniselta, siltä että kirjailija toteuttaa taiteenluojan tehtäväänsä, keksii maailmankaikkeutta.
Jo:
Kyllä. Ehkä siksi tunteekin olevansa ytimessä juuri siinä hetkessä, missä on osana yhteisöä, muitten kanssa runossa. Sitähän kirjoittajakurssitkin ovat: istutaan piirissä ja ruoditaan sanoja, se on kuin rituaalin toistoa.
Vi:
Nyt ja aina kirjoittaminen on ajattelemisen ja liikkumisen taitoa. Tulevaisuuden runoa on vaikea kuvitella, on helpompi esitellä yksi hyvä. Sen on kirjoittanut Vilhelmiina Vilhunen, yksi tulevaisuuden runoilijoista: