Tähän pitäisi sanoa "moniäänisyys" ja "sirpaloituneisuus". Mutta ovatko ne seuraus runouden vapautumisesta ulkoisista reunaehdoista ja vaikutuksista, ja siten jonkin todella uuden ja mahdollisesti pysyvän murroksen merkkejä? Vai ovatko ne seuraus runouden automaattisesta mukautumisesta maailman ja yhteiskunnan asettamien reunaehtojen muutoksiin? En usko siihen, että runoilijat yksilöinä voivat täysin vapaasti määrittää, millaista runoutta tekevät. Aikakausi, yhteiskunta taloudellisine ja poliittisine tilanteineen, mullistusten pelko ja kaipuu, yleinen epävarmuus ja levottomuus tuovat itsensä esiin runouden, kuten muidenkin taiteiden kautta.  Kyse on vain siitä, kuinka tietoisesti ja millä ilmaisun tasolla runoilija tätä hyödyntää.

Olen lukenut uudesta kotimaisesta runoudesta sen mitä olen käsiini saanut ja nähnyt vielä julkaisemattomia tekijöitä runoklubien lavoilla joitakin kymmeniä vuosittain. En ole nähnyt missään tai kenessäkään runouden tulevaisuutta, korkeintaan nykyhetkiä kurottumassa kohti jotakin. Silti uskon, juuri tällä hetkellä, että tuo tulevaisuus on eteenpäin ja ulospäin aukeavassa runoudessa – sellaisessa jolla on kenties kohtuutonkin halu kommunikoida varsinaisia runouden harrastajia laajemmille yleisöille, ja myös sellaisessa, joka suuntaa äänensä osittain muiden taiteenlajien kautta, omaksuu niiden keinoja ja liukuu ameebamaisesti uusille alueille ja uusien yleisöjen luo.

Tämä yleisöistä puhuminen ei nyt tarkoita sitä, etten pitäisi arvossa niiden suppeaa lukijakuntaansa miellyttävien lyyristen jääräpäiden tai jopa nerojen runoutta, jotka omaperäisyytensä ja / tai erakkoluonteensa takia jäävät vaille ansaitsemaansa huomiota. Heillä vain tuskin on tulevaisuudessakaan sen oleellisempaa merkitystä runouden kokonaisuudessa kuin nyt tai aiemmin. En usko runouden pirstaloitumisen johtavan siihen, että lopulta kukin runoilija istuu itsekseen oman lamppunsa alla luomassa omaa ainutkertaista henkilökohtaisen koulukuntansa mestariteosta pitäen muiden runouskäsityksiä naurettavina harhaoppeina. Yksittäisiä esimerkkejä tästä runoilijatyypistä tulee aina löytymään, ja he ovat välttämättömiäkin runouden moniäänisyyden ja purevuuden säilyttämiseksi.

Introvertimpi runous, sellainen joka ei ole erityisen kiinnostunut vastaanottajistaan tai siitä, minkälaisia reaktioita se näissä herättää, on aina oleva sivullisina eksisteeraavien, pohjimmiltaan konservatiivisten esteetikkojen herkkua. Näillä näkymin lähitulevaisuus ei ole heidän kulta-aikaansa. En myöskään löisi vetoa minkään jo hiipuneesta perinteestä ammentavan muodon (murrerunous, riimirunous, tanka) puolesta sen enempää kuin mambon tai jenkan paluusta nuorisomusiikin huipulle. Kaupallisessa mielessä runoudellakin on satunnaiset one hit wonderinsa ja novelty actinsa, mutta yleisesti siitä puuttuu viihdettä vaivaava menneitten vuosikymmenten uudelleenveivaus, kiitos mitättömien markkinoiden. Taide. Joten en usko 70-lukulaisuuden, 80-lukulaisuuden enkä ysärirunouden paluuseen. Edessä on vielä niin paljon enemmän tilaa kuin takana.

Vaikka yksi murrerunoilija voi yhtäkkiä nousta hurjaan arvoon ja maineeseen, viisi seuraavaa eivät nouse. On vaikea päätellä, millä lailla runous mahdollisesti muuttuu julkisuuteen nostettavien "liikkeiden" ja "buumien" kautta, vai muuttuuko mitenkään. Sekä "Turun runoliikkeessä" mukana olleena että pari vuotta sitten keksittyä "lavarunobuumia" tiiviisti seuranneena käsitykseni näistä on, että ne toki ovat mataloittaneet muutamien uusien runoilijoiden kynnystä astua julkisuuteen ja kaveripiiriä laajemman arvioinnin piiriin, mutta eivät näy minään yhtenäisenä tyylisuuntana tai koulukuntamaisuutena heidän julkaistuissa teksteissään, saati että nämä liikehdinnät olisivat käännyttäneet oikeasti runoilijaksi ketään jolla ei jo luonnostaan olisi ollut siihen taipumuksia, jotka ennemmin tai myöhemmin olisivat vieneet hänet mukanaan. Silti, jokin vaikutus voi olla nähtävissä jos buumit jatkuvat.

Runoilija on kokemukseni mukaan keskimäärin melko perso positiiviselle palautteelle, kuten kaikki itsekseen puurtavat taiteilijat. Perinteisten arvottajien – kustantajat, lehdet, arvostelupalvelut – etäisiksi jäävien kommentointien sijaan käynti lavarunoillan avomikin takana, kotoisassa baariympäristössä, tarjoaa suoran yhteyden keikkaa seuraavaan yleisöön, joka antaa palautteensa välittömästi ja yleensä kannustavasti – en muista juuri kuulleeni buuauksia, paitsi kantajuoppojen tai runojen taustat tuntevien esiintyjän tuttujen suunnalta... kun aloitteleva runoilija sanoo menevänsä "testaamaan materiaalia" lavalle, hän menee sinne saadakseen positiivisen kokemuksen, ja lähes aina saakin sellaisen. Yleisön lisäksi jo pelkkä esiintymistilanne, jossa runoilija voi ottaa "esittäjän" roolin oman epävarman runoilijuutensa tueksi, on adrenaliinitasoa nostava ja addiktoiva tila.

Käykö sitten niin, että nämä positiiviset kokemukset ohjaavat runoilijaa jatkossakin satsaamaan juuri sellaiseen ilmaisuun, joka tuntuu yleisöä miellyttävän, vaikka hän itse perustelisikin tyylilliset valintansa toisin? Liveyleisöstä tulee vain isompi kaveripiiri, jonka kanssa on mukava jakaa juttuja. Onko tämä tie "katu-uskottavuuteen"? Ja "aitouteen"?  Ja voiko tätä välttää – herjaava ja uhkaava asenne yleisöä kohtaan on sen näkökulmasta yhtä lailla kontaktinhakua, vaikkakin epätoivoista, ja tulkitaan välittömästi "rajuudeksi" ja... eeh, jälleen katu-uskottavaksi. Jääkö siis muita vaihtoehtoja kuin jonkinlainen vilpitön välinpitämättömyys, joka puolestaan antaa syyn kysyä, miksi ylipäätään esittää, julkaista tai edes kirjoittaa runoutta? (Erkka Mykkänen kertoo Janon edellisessä numerossa lavarunoilun positiivisesta vaikutuksesta omaan runouteensa, kannattaa lukea todistuksena esiintymistilanteen voimasta!)

Takaisin tulevaisuuteen. Edellä kuvatusta voisi olettaa olevan seurauksena suoraan kontaktiin pyrkivän, sanomisen ymmärrettävyyteen, tunnelatauksen siirtymiseen ja samaistuttavuuteen panostavan runouden yleistymisen, ainakin siinä määrin kuin lavarunouden suosio jatkaa kasvuaan. Esiintymistilanteissa muovautunut tyyli siirtyy tietenkin myös julkaistavaan runouteen. Esiintymistilanteessa runo on myös altis yhdistymään muihin esittäviin taiteisiin, joten uusia runo-musiikki ja jopa runo-tanssi -akteja on tarjolla aivan toisessa määrin kuin aiemmin. Luulen, että tällä tiellä tullaan kulkemaan vielä huomattavasti nykyistä pidemmälle. Ja leveämmälle. Onko lopputulos sitten runoutta, kabareeta, fuusiota, performanssia vai mellakkaa – ?

Mitä muuta runoudessa voi tapahtua? Mitä tahansa? Voisiko tapahtua kenties sellaista, että nettijulkaisemisen ja tarvepainatuksen tekninen nopeus synnyttäisivät myös entistä nopeammin maailmaan reagoivaa ja sitä oman poetiikkansa kautta kommentoivaa runoutta? Tiedän, että ovat jo synnyttäneet, mutta voisiko siitä kasvaa oikeasti muutamaa runonörttiä laajempaa yleisöä kiinnostava ilmiö? Kyllä voisi.

Entä jos tapahtuisi niin, että kustantamisen taloudellisiin ja kulttuurisiin hegemonioihin vastenmielisesti suhtautuvat uudet runoilijat alkaisivat itse omin käsin nitoa, leikata, suunnitella graafisesti ja taittaa omia halvalla painatettuja teoksiaan, jotka leviäisivät ensisijaisesti perinteisten jakelukanavien ulkopuolella? Tätäkin tapahtuu jo, mutta voisiko sieltä kehää kiertävän henkilökohtaisuuden ja keskenkasvuisen traagisuuden hämärästä nousta myös esteettisesti herkullista ja näkemyksiltään kiinnostavaa runoutta? Tiedän, että voisi, olen lukenut sellaista. Kun kustantamot edelleen vetäytyvät runoudesta, omaehtoinen julkaiseminen valtaa alaa, ja sen myötä tietty omatoimisuutta, käsityöläisyyttä ja persoonallista estetiikkaa korostava ajattelu- ja elämäntapa, joka ei voi olla näkymättä myös näin tuotettujen kirjojen poetiikoissa.

Josta siirrymme yhteiskunnallisuuteen ja poliittisuuteen. Kun runous muuttuu, myös sen näkökulma yhteiskuntaan muuttuu. Ulospäin suuntautuminen tarkoittaa väistämättä myös avautumista yhteiskuntaa kohti. Yleisön tavoittaminen edellyttää yleisön mielialojen huomioimista. Omaehtoinen toimija kyseenalaistaa vallitsevat valtarakennelmat ja vaihtoehtojen puutteen.

Itselläni ei ole ollut erityisiä ongelmia poliittisen ja taloudellisen todellisuuden tuomisessa runoihin. En kirjoita varsinaisia roolirunoja, vaan runojeni puhuja on yleensä melko lähellä omaa persoonaani, myös poliittisilta mielipiteiltään. Maleksimme vasenta rantaa. Yksikään runoni ei kuitenkaan ole syntynyt tarpeesta sanoa jotain "poliittista", vaan lähtökohtana on ollut yleensä jokin arkinen tilanne tai uutiskuva, jossa on tuntunut vahvaa runollista ainesta ja joka on sitten luontevasti kasvattanut ympärilleen uusia tunnetasoja ja merkityksiä antavaa yhteiskunnallisen ja poliittisen aineksen ornamenttia. Koska runoilija on kohtalaisen varaton, hän kuluttaa paljon aikaa kotona lukien ja katsellen televisiota, jonka seurauksena dokumentti- ja uutiskuvasto pyörii hänen mielessään ja päätyy sieltä runoihin. Koska runoilija on runoilija, hän kävelee kotiinsa aamuvarhaisella ja näkee kaupungin karummatkin puolet. Koska runoilija on runoilijana herkkä havaitsija ja kiinnostunut makaabereistakin asiayhteyksistä, hän tajuaa inhimillisen kärsimyksen ja sen selkeät syyt. Koska runoilijan elämä ei ole niin värikästä kuin hän haluaisi uskotella sen olevan, hän käyttää tätä kaikkea runojensa materiaalina, siinä missä luonto-, huume ja naiskokemuksiaankin. Koska runoilija rakentaa maailmaa kielen voimalla, hän ei voi vaieta.

On vaikea päätellä, millä lailla Runouden ei missään nimessä tarvitse olla tietoisesti poliittista, mutta todennäköisesti se tulee sitä yhä suuremmassa määrin olemaan, koska koko yhteiskunta on jälleen siirtymässä pari vuosikymmentä vallinneesta, neutraaliksi naamioidusta taloudenpidosta ja asiainhoidosta yhä jyrkemmin kohti peittelemätöntä ideologioiden välistä kamppailua. Vakuuttavasti lukijaa puhuttelevan runon ääni ei voi temmeltää pelkästään omien ideoidensa maailmassa, kokematta ja kommentoimatta kirjoittajan ja lukijoiden konkreettista todellisuutta. (Toki kaikkien runojen oikeutus ei olekaan lukijansa vakuuttavassa puhuttelussa.)

Soisin mieluusti runouden puhuvan yhä vahvemmin tavalla, joka edesauttaa kuulijaa /lukijaa ymmärtämään kaikkinaisen muutoksen välttämättömyyden ja kauneuden ja jopa nauttimaan maailman arvaamattomuudesta. En näe  poliittista kantaaottavuutta  minään erityisenä runon tehtävänä. Georges Braque sanoi, että taiteen tarkoitus on häiritä, ja tuo on useimmiten riittävä ohje. Jos runoudelle pitää määritellä jokin erityistehtävä, se voisi olla inhimillisen mielen ja mielikuvituksen tutkimus ja niiden rajojen etsintä, ja tuolla tutkimusmatkalla tehtyjen löytöjen muovaaminen kommunikointiin kelpaavan kielen muotoon. Lopputulos on väistämättä sekä häiritsevää että poliittista, sillä lailla kuin totuus ja rehellisyys aina tällaisessa yhteiskunnassa ovat.

Millaista on tulevaisuuden runous? Jos olisin viitsinyt tiettyjen runoista määriteltävien muuttujien perusteella piirtää niiden kehitystä kuvaavat käyrät vaikkapa viimeisen seitsemänkymmenen vuoden ajalta ja sitten extrapoloida niitä aika-akselilla kymmenen vuotta eteenpäin, tietäisimme vastauksen tieteellisen varmasti. Koska olen laiska, meillä on vain ilo arvailla ja toivoa. Toivottavasti tulevaisuuden runous on kaunista, armotonta ja toiveikasta. Toivottavasti se ei ole "rajua". Eikä "ihanaa".