Olen toisinaan käynyt päiväkodeissa pitämässä runoraateja. Luen tarinateltassa runoja ääneen ja lapset antavat sormillaan pisteitä, yhdestä kymmeneen. Esikoululaiset jaksavat kuulemma keskittyä vain puolen tunnin ajan, minua varoitetaan etukäteen. Silti huomaan joskus istuneeni lasten kanssa runoihin uppoutuneena puolitoista tuntia ilman mitään ongelmaa.
Runon avulla on yllättävän helppoa saada tuntematonkin lapsi avautumaan, myös kipeistä asioista. Olen napannut mukaan runoja sisarkateudesta (Eppu Nuotio), kenkäkaaoksesta (Niilo Rauhala), kurjista kavereista (Jukka Itkonen) ja kotieläimistä (Pia Perkiö). Vastineeksi olen saanut kuulla tarinoita rakkaasta koirasta ja siitä, kuinka se lopetettiin. Anna-Mari Kaskisen runossa aikuiset riitelevät suljetun oven takana. ”Voisivat jo lopettaa!/ Kuinka toivonkaan,/ että joku opettaa/ riidat sopimaan.” Puhelias poika levitti kaikki sormensa. ”Mä annan kympin siksi, koska toi on niin tuttua. Mun vanhemmat riitelee joka ilta!”
Erään runoraadin voitti Kaija Pispan toimettomuutta ylistävä Keskiviikkopäivän kesy: ”Mitä tehtäis?/ Ei tehdä mitään./ Laiskotellaan/ nautiskellaan/ ollaan kissapetoa/ maataan vain ja löllötellään/ raukein silmin köllötellään/ ketarat pitkin ketoa.” (Tammen kultainen lastenrunokirja, Tammi 2005, toimittanut Ismo Loivamaa ja kuvittanut Salla Savolainen) Lapset huomasivat, että juuri noinhan me nyt teimme. Löhöilimme kaikessa rauhassa. Luimme, kuuntelimme ja juttelimme (sitä paitsi oli keskiviikko!).
Starttivoimistelun, musiikkiopiston, jalkapallon tai tanhun sijasta silkka runojen ääneen lueskelu voisi siis lapsen mielestä olla aika kiva vaihtoehto.
Lapsille vai aikuisille
Lapsuudessani yksi lempikirjoistani oli Anni Qvistin ja Pirkko Hakkilan Höpsistä pussiin (WSOY 1971). Hernekeiton- ja sinapinväriset kuvat viehättävät edelleen. Vasta aikuisena huomasin, että täystuhoikäisestä taaperotytöstä kertova kirja on oikeastaan pitkä runoelma. Lapsena luin kirjaa vain kirjana. Luultavasti sitä luettiin minulle aluksi ääneen. Pääsin mukaan rytmiin: ”nöpöstiina rakastaa rasvoja/ joilla voi sutata kasvoja// NÖPÖSTIINA VEKKULI/ HYVÄSALVAA SIVELI/ POSKEENSA JA TUKKAANSA/ KENKÄÄNSÄ JA SUKKAANSA/ VÄHÄN SALVAA MAISTELI/ JA VIIMEISEKSI VOITELI/ OLOHUONEEN KEINUTUOLIN/ HUOLEKKAASTI KAIKIN PUOLIN”.
Nöpöstiina pesee Molla-vauvaa likaämpärissä, piirtää seiniin, piiloutuu vaarin huopatossuun, kierittää lattialle kääretortun näköisiä lakanarullia ”NIIN KUIN LEIPURI PULLIA”, kampaa tukan lattiaharjalla, tunkee kolikoita suuhun ja helmen nenäänsä. Loistotyyppi, toiminnan tyttö. Ihailin häntä, halusin olla yhtä villi ja huoleton.
Viimeinen sivu oli kuitenkin paras: ”KÄKIKELLO KUKKUU/ NÖPÖSTIINA NUKKUU/ KÄSI ÄIDIN KAULASSA/ PÄIVÄVAATTEET NAULASSA// KEINUTUOLI KIIKKUU/ UNEN LINTU LIIKKUU/ LAMPUN PÄÄLLÄ LAULELEE/ TUUTI LULLAA LULLALLEE”.
Mikä sitten ylipäätään erottaa lastenrunon aikuisille kirjoitetusta runosta? Toinen lapsuuteni runosuosikki löytyy Einari Vuorelan (valituista) Runoista (WSOY 1979), vakaasta aikuisten teoksesta. Kuunpaisteella on äidin ja tyttären dialogi. Tein lapsena ystäväni Lauran kanssa kotitekoisia kuunnelmia C-kaseteille. Tätä esitimme väräjävällä Suomi-filmi -aksentilla: ”Voi, äiti, miksi en unta saa?/ Sano, äiti, ken ovelle kolkuttaa?// - Tytär, nuku! Kohta on puoliyö!/ Vain tuuli ovellesi lyö.// – Ei, äiti, ei tuuli se olla voi,/ se kummallisemmasti soi.// – Nuku, nuku! Oven takana on/ vain kumottelu kuutamon.// – Siellä liikahti joku ihminen!//Voi, äiti, kuulitko askelen?// – Lapsi kulta, siunaa itses vain:/ kävi rakkaus ovella kolkuttain.// – Oi, äiti, kuinka on ihanaa!/ Kuu paistaa, paistaa, – ja nukuttaa.”
Kauhuromanttinen Daphne du Maurier -tunnelma kääntyy lopussa turvalliseksi uneliaisuudeksi. Runo oli myös kelpo opas loppusointujen magiikkaan.
Dadaa ja kulutuskritiikkiä
Ilpo Tiihosen Jees ketsuppia! (WSOY 1999, kuvittanut Tiina Paju) on seiskaluokkalaisten äidinkielen lukuvinkkilistalla Leena Laulajaisen, Juice Leskisen ja Mari Mörön (lasten)runojen rinnalla. Tiihosen runot saattavat olla äärimmäisen kulutuskriittisiä (”Pannaan halvalla!”), kaihoisan stadilaisia (”Laru, Laru, älä paru,/ Lauttasaaren sillat/ nukkuvat jo, jalkopäässä/ Ruoholahden villat”) tai dadaistisen kirstinäläisiä (”Hel Puh Hel Puh Hel Puh/ Aal Aho Aho Ait Ala Ant/ Ber Ber Blo Bot Cas Eks”), mutta yhtä kaikki ne vetoavat niin lasten rytmi- ja huumorintajuun kuin aikuisen yhteiskunnalliseen hermoon. Kaunispoljentoinen Vanha karhunkaataja kertoo lapselle miehestä nakkikioskilla, mutta aikuiselle se avaa oven maaltamuuttoon ja Karhupuiston spurgun loisteliaaseen menneisyyteen kainuulaisena metsästäjänä, jolla nyt on enää jäljellä muistot ja käsissä sinappinen snagarimakkara.
Tiihosen runo Tasan tavallinen päivä hurmaa aina helsinkiläiset päiväkotilapset. ”Me mentiin metrolla Myllikkään/ ja bussilla Pukinmäkeen,/ ja stogella Pasilan steissille/ ja siellähän oli väkee:// Kontulan Kakea ja Maunulan Makea/ ja Haagasta Hessuja viis”. Kaupunginosien mainitseminen saa lapset tohkeilemaan. ”Mun kummisetä asuu Pukinmäessä! Sillä on kaksi lasta!” ”Mun iskän työpaikan nimi on Maunula! Iskä on opettaja!”
Toinen armoitettu runosetämme, johon usein alakoulukeikoilla turvaan, on Jukka Itkonen. Hän on tuottelias lastenrunoilija ja riimittelijä, jota eri kustantamot onneksi ovat myös kiitettävästi julkaisseet, yleensä mehevästi kuvitettuina laitoksina (kuvittajina mm. Christel Rönns, Virpi Penna, Camilla Pentti ja välillä poeetta itse). Parhaimmillaan ja yksinkertaisimmillaan Itkonen avaa ovia moneen oivallukseen: ”Veli liimaa kiiltokuvaa./ Sisko työntää kuulaa,// sanoo että kiiltokuvat/ ovat ihan fuulaa.// Kumpikaan ei silti toistaan// ilkeästi soimaa.// Toinen hakee kauneutta./ Toinen hakee voimaa.” (Sanamaa, Kirjapaja 2012)
Tällaisen viisaan runon äärellä on hedelmällistä pohtia elämän ja runon perusasetuksia. Kuka on runon puhuja? Mistä näkökulmasta siskosta ja veljestä kerrotaan? Millainen suhde sisaruksilla tässä perheessä on? Mistä runo puhuu? Miten runo muuttaa lukijaansa? Sekä Tiihonen että Itkonen ovat tykästyneet limerikkeihin. Viisisäkeisessä komparunossa kuvataan jotakuta ihmistä ja mainitaan tämän asuinpaikka. Säkeet 1, 2 ja 5 sekä 3 ja 4 yleensä riimittyvät keskenään. Säännöistä voi tarvittaessa poiketa, kuten Itkosen limerikissä: ”Hirmuinen hirviö kaukaa Loch Nessistä,/ se kärsi pahasta hirviöstressistä./ Koskapa hirviö/ ihmistä pelkäsi,/ se ilmestyi vasta kun käänsit jo selkäsi.” (Rinkeli ronkeli, Otava 2001)
Mutkattomasti runoon
Lapsilla on automaattisesti ihailtavan mutkaton suhde runoon. Sen rytmi otetaan haltuun, kuunnellaan sisältö ja nautitaan niin kuin lasillinen karpalomehua. Ei jäädä säikähtyneenä kurtistelemaan otsaa. Jossain vaiheessa kouluikäinen valitettavasti oppii kunnioituksensekaisen runopelon, joka kilpistyy kahteen sanaan: En ymmärrä. No, ei runoilijakaan aina ymmärrä. Ymmärtäminen on yliarvostettua.
Runoilija kysyy ne kysymykset joita muut eivät osaa tai kehtaa kysyä, runoilija ihmettelee, hämmentyy, järjestää, sotkee, uudelleenjärjestää, annostelee. Ja useimmiten naamion tai valepuvun takaa, jolloin runon kirjoittajan persoonalla ei ole kauheasti tekemistä runon puhujan kanssa. Runo on salaista tietoa. ”Oletko sie nyt valepuvussa?” kysyi vakava pikkupoika minulta Tornionlaaksossa, kun juurta jaksain koetin selostaa ylläolevaa.
Tuula Korolaisen nerokkaassa Mikä onni, 6B -kirjassa (Tammi 2009) Korolainen on mennyt kutosluokkalaisten valepukuihin niin totaalisen taitavasti, että välillä aikuinenkin lukija unohtaa, kuka nämä runot on lopulta kirjoittanut. ”Moi, lukija” -esipuheessa luokka 6B selittää, että heidän äidinkielenopettajansa Viivi Kivi antoi heille tehtävän kirjoittaa runo onnesta. ”Monen mielestä tehtävä oli ihan tyhmä. (---) Tässä kirjassa on tekstejä kaikilta meidän luokkalaisilta, myös huonoja. Me ajateltiin, että sillä tavalla tulee oikeampi kuva meistä ja meidän ikäisten elämästä.”
Tässä yksi Tuula Korolaisen taidonnäytteistä, Jere: ”mä olin just siivonnu/ ja vieny tyhjät pullot kauppaan/ kun tyyppi tuli ja alko/ möykätä ja selittää jotain/ mut sit siltä onneks loppu patteri// mä pystyin tekemään läksyt/ ja saatiin äiskän kanssa/ nukkua koko yö// (Huom! Ope, tää on fiktioo!/ Siis mä mitään pulloja vieny.)”
Korolaisen kirjassa muutaman rivin mittaiset tekstit avaavat silmät (lasten)runon voimalle ja teholle. Mummin kuolema, vanhempien ero, hammasrautojen kauhu, väärä harrastus, ihastuminen, muotibloggaus, tietokonepelit, luonnonsuojelu, hevoshulluus, yksinäisyys, viiltely, uskonnollinen kokemus, mopotuksen pelko, snoukkaus. Tässä muutamia raskaita, kevyitä, tärkeitä aiheita, joita Korolaisen roolirunoissa sipaistaan. Toivoisin, että tämä kirja olisi jokaisen kuudesluokkalaisen ihmislapsen pulpetissa. Huvina, tukena, oppaana runon avariin, salliviin ja salaviisaisiin saleihin.