Kun muistelen ala-asteen ensimmäisten luokkien äidinkielentunteja, päällimmäinen mieleen palaava tunne on kateus. Minulla oli aina epämääräinen tunne siitä, että osasin ilmaista itseäni kirjoittamalla. Siksi oli sietämätöntä, kun pakollisen tarinankirjoitussession jälkeen opettaja otti ihastellakseen jonkun toisen tarinan tai runon.
Muistan erityisen hyvin, kuinka kolmosluokalla kaverini Mika sai osakseen aivan suhteetonta hehkutusta jostain mielistelevästä aamukasteisen metsän kuvauksesta. Opettaja oli sen maalailevasta, adjektiiveja rönsyilevästä kielestä niin innoissaan, että hyvä kun ei adoptoinut Mikaa. Olin myrkyllisen kateellinen. Mutta pian sen jälkeen kirjoitin ensimmäisen runoni.
En muista runosta paljoakaan, en yhtä ainutta riimiä. Muistan, että se oli tarinallinen runo lohikäärmeestä, joka häpeili leukansa veritahroja. Se oli sekä hauska että surullinen runo. Ensimmäiseksi muistan tietenkin opettajan hämmästyneen ja ihailevan äänensävyn, kun hän sanoi koko luokalle: Erkka, tämä on kerta kaikkiaan upea. Muistan, että hän selvästi tarkoitti sitä. Hän ei kehunut runoani opettajana, vaan lukijana, joka oli nauttinut lukemastaan. Näin ainakin muistoissani.
Kun pohdin tarkemmin, mieleeni palaa runon kirjoitushetki kotimme olohuoneen pöydässä. Vaikka en muista runosta sanaakaan, muistan sen tunteen, kun riimit vain… tulivat. Muistan hihitelleeni itsekseni, hurmioituneena omasta selittämättömästä etevyydestäni. Ensimmäisen runon kirjoittamiseen liittyy nimenomaan selittämättömyys. Kuin kirjoitus vain tulisi.
Se oli minun ensimmäinen runoni – tai tarkemmin sanottuna ensimmäinen ensimmäinen runoni. Ensimmäisiä runoja on nimittäin monta. Ensimmäinen runo tulee vastaan aina uudelleen ja uudelleen silloin, kun löytää jotain uutta, uuden tavan kirjoittaa. Silloin tuntee päässeensä uudelle tasolle. Kuin videopelissä.
Seuraavan ensimmäisen runoni kirjoitin 13-vuotiaana. Olin lukenut A. W. Yrjänän runokokoelman CMX-yhtyeen sanoituksista innostuneena. Yrjänän runouden kieli tarttui minuun, ja ymmärsin, että runous voi olla myös jotain sellaista, josta lukija ei ymmärrä yhtään mitään. Tämä oivallus – sinänsä ihan tosi – on varmaankin yksi haitallisimmista asioista, joita nuoren kirjoittajan päähän voi putkahtaa.
Aloin kirjoittaa loppusoinnuttomia runoja, joissa oli abstraktia, maailmoja syleilevää ja väkivaltaista kuvastoa. Yhden runon nimi oli ”kyynel kirvestä heiluttaa”. Useimmissa teksteissäni silmiä revittiin päästä ja lopputulema oli lohduton. Toisinaan päädyttiin helvettiin. Mutta runojen kirjoittaminen tuntui tavattoman jännitteiseltä ja vapauttavalta. Rohkealta. En ollut enää kiltti poika, vaan viimeinkin minulla oli ihan oikeita – eli siis synkkiä – ajatuksia maailmasta.
Julkaisin uusia runojani 2000-luvun alussa suositulla nuorten verkkokeskustelufoorumilla (jonka nimen jätän kertomatta vain siksi, että tekstit löytyvät sieltä yhä). Muut teinit kommentoivat uutta tyyliäni nolostuttavaksi ja ällöttäväksi. Palautteen musertamana siirryin vuosiksi proosan puolelle.
Kasvettuani täysi-ikäiseksi, lähinnä harvakseltaan proosaa kirjoittaen, olin jo luullut, ettei minusta yksinkertaisesti ole runoilijaksi. Tuntui, että runoihin liittyy jotain sellaista, johon minulla ei kerta kaikkiaan ole pääsyä. Seuraavan ensimmäisen runoni kirjoitinkin vasta ensimmäisenä yliopistovuotenani. Kotimaisen kirjallisuuden opiskelu oli saattanut minut takaisin runouden pariin ja vastatusten sen perusasian kanssa, että kirjoittaakseen runoutta on luettava sitä.
Eräänä lähes ällöttävän synkeän-romanttisena syysiltana Helsingin Koskelan soluasunnossani runous sitten taas tuli. Tekstini olivat mielestäni aivan uudella tasolla, jopa julkaisukelpoisia. Ensimmäisiä runojani, siis, jälleen. Ne käsittelivät sukupolvien välistä kuilua ja sisälsivät viittauksia kansalaissotaan. (”Viime aikoina olen / kävellyt päin punaisia / naisia.”)
Sain uusia ensimmäisiä runojani kasaan parinkymmenen liuskan verran. Luetutin niitä yliopistokavereillani ja sain ihan kannustavaa palautetta. Lähetin runot J. H. Erkon kilpailuun - menestyksettä. Ja vuoden kuluttua teennäiset runorunoni tietenkin jo hävettivät minua. Samoin kuin silloin teininä, vilpittömyyden kauteni oli ohi, ja kaipasin vastapainoksi jotain muuta. Teininä se oli väkivaltainen ja epäselvä kuvasto, nyt se oli kokeellinen runous, josta olin hiljattain innostunut.
Seuraavat ensimmäiset runoni olivatkin sitten minimalistista, fragmentaarista hapuilua. Yritin pitää vanhat teemani sukupolvien välisestä kommunikaatiokadosta, mutta entisen ilmaisuni eheyden rikkominen tuntui minusta hyvältä ja oikealta. Totuudelliselta. Ja niin edelleen. Kohti tätä nykyhetkeä, josta en voi kirjoittaa, sillä olen sille armeliaasti sokea.
Uskon ja toivon, että ensimmäiset runot eivät koskaan lakkaa tulemasta. Erilaiset tavat kirjoittaa löytävät itsensä uudelleen ja uudelleen, kiertävät meissä niin kuin kaikki muukin kaikkeudessa näyttää kiertävän.
Mutta entä viimeinen runo? Millainen on viimeinen runoni, tai sinun? Ehkei sitä voi kuvitella. Luulen kuitenkin, että viimeisessä runossa, etenkin jos sitä kirjoittaa tietoisena runon viimeisyydestä, on jotain hyvin… ensimmäistä.
Kenties vasta silloin ymmärtää, mitä oikeastaan halusikaan sanoa.