Fyysistä kosketusta runoon Sanna Majanlahti on seurannut useamman kerran esitykseksi asti. Hänen töistään muistettaneen esimerkiksi vuodelta 2012 Jääoksalla istuja, joka perustui Vilja-Tuulia Huotarisen ja Mateli Kuivalattaren runoihin, tai vuonna 2008 valmistunut Postia Saturnukseen, jonka pohjana olivat Johanna Venhon runot.
Parhaillaan Majanlahti työstää runoesitystä yhdessä ystävänsä ja kollegansa Emilia Pokkisen kanssa. Esityksen työnimenä on Vedenjakajalla, se pohjautuu pirkanmaalaisen kuvataiteilijan Ritva Luukkasen runoihin. Vedenjakaja poikkeaa lähtökohdiltaan aavistuksen Majanlahden aiemmista töistä. Alkusysäys esitykseen tuli tällä kertaa kuvataiteilijan itsensä taholta, Luukkanen tiedusteli kiinnostaisiko Majanlahtea koostaa hänen runoistaan esitys.
Ja kyllä, kiinnosti se. Esityksen ensi-ilta on nyt talven alla marraskuulla.
Palataan hieman alkua kohti, hetkeen, kun Sanna Majanlahti löysi runoesitykset, aikaan, jona hän kävi vielä Teatterikorkeakoulua 80-luvulla.
– Ensimmäisen esityksen tein kouluun L. Onervan teksteistä, Majanlahti kertoo. – Koulun puheopettaja Marja-Leena Haapanen ehdotti sitä. Kävin teatterikoulun viimeistä vuotta. Haapanen näki jännästi lävitseni, olin ollut runotyttö koko nuoruuteni, runojen maailma oli tuttu. Ei vähiten vanhempieni taholta; äiti ja isä, molemmat näyttelijöitä, lausuivat meillä kotona mieluusti runoja. – Runon klangi, sanan sointi oli minulle tuttu ja luontainen.
Näyttelijä Majanlahti tunnustaa heti perään, että runoesitykset jäivät debyytin jälkeen sivummalle reiluksi kymmeneksi vuodeksi; tuli muita töitä, kiireitä, nuoren vastavalmistuneen teatterintekijän etsikkoaika. Mutta kipinä runoesityksille oli kuitenkin herätetty, se vain odotti seuraavaa otollista ajankohtaa.
Se koitti vuonna 2004, kun Majanlahden työtoveri ja hyvä ystävä Anneli Ranta pyysi häntä mukaan esitykseen, joka perustuisi Wislawa Szymborskan runoihin. Esitys oli menestys, sitä seurasi toinen, edelleen puolalaisrunoilijan teksteihin perustuen.
Kohdakkoin Sanna Majanlahti alkoi valmistaa lisää esityksiä niin omin päin kuin myös ystäviensä, työtoveriensa kanssa.
Runo oli kerrassaan ylittänyt rampin.
Sanan herkkä hahmo
Sanna Majanlahti korostaa, että jokainen sana on runoesityksessä tärkeä.
– Lähden näyttelemisestä lausumisessa, hän sanoo. – Olen koulutukseltani näyttelijä. Tahdon käyttää tätä kokemustani, kun työstän esityksiä. Kiinnitän jo lähtökohtaisesti huomiota siihen, että esityksessä joka ikisestä sanasta pitää saada konkreettisesti selvää.
– Sillä jos runoilija on kirjoittanut runonsa tiivistäen ja valikoidusti vähentäen sanat olennaisimpaan, niin kyllä kuulijan pitää myös erottaa runon joka rivi, joka ainoa sana.
Majanlahti kertoo tästä esimerkin. Työstäessään Jääoksalla istujaa -esitystä Majanlahti tutustui perin pohjin Mateli Kuivalattaren runouteen. Alun alkaen Kuivalatar lauloi runonsa ja jo tämä loi oman kiinnostavan aspektin hänen runouteensa. Varsinkin koska Majanlahti halusi lausua runot.
– Halusin esittää ne ymmärrettävästi, näyttelijä painottaa. – Halusin, että jokaisen sanan herkkä hahmo säilyy. Tein ison työn etsiessäni jokaiselle sanalle etymologisen juuren, tarkoituksen kehän, halusin ymmärtää ja tietää mitä niistä joka ikinen tarkoittaa.
– Sillä minähän ne runot esitän ja näyttämö on aika raaka ja paljas paikka, jos esittäjä liukuu ikään kuin tyhjän päällä.
– Samalla tavoin olen tehnyt uuden runouden kanssa, Majanlahti jatkaa. – Jos olen jäänyt jonkin sanan kanssa kahden vaiheille, minun tehtäväni on ollut viime kädessä päättää, mitä sana tarkoittaa.
– Jos on ollut mahdollista, olen tiedustellut asiaa runoilijalta itseltään. Eihän esitys voi sisältää ainuttakaan neljän sanan litaniaa ilman, että tietäisin mitä se tarkoittaa tai mitä runoilija on halunnut sanoa.
Liikkumaton ja liikkuva
Runoutta ei aivan ensimmäiseksi miellä erityisen draamalliseksi. Runoudessa kyse on pelkistämisen taiteesta, etsiytymisestä olennaisimpaan. Toisaalta, ensimmäiset näytelmät kirjoitettiin runomittaan, ja esittävä taide oli runomittaista vielä pitkään sen jälkeenkin.
Nykyään runous välittyy valtaosalle ihmisistä kovin eteerisenä, tuntojen ja tuntemusten tulkkina, jossa draama ja liike on riisuttu mahdollisimman minimiin. Ja silti nykyruno on yhtä äänekäs ja liikkuvainen kuin mikä muu taide tahansa.
Esimerkkinä ”draamattomuudesta”, sen näennäisyydestä Sanna Majanlahti puhuu Eeva-Liisa Mannerista, jonka teksteistä hän valmisti vuonna 2006 esityksen nimeltä Unohtuneita polkuja.
– Mannerin Preludiumia draamattomampaa runoa ei oikeastaan voi kuvitella, Majanlahti huomauttaa. – Silti se oli eräs Unohtuneiden polkujen kulmakiviä, runo joka säteili ja avautui ympärilleen.
– Jotkut runot tapahtuvat herkkävireisesti päässä, niin esittäjällä kuin kuulijalla. Kun tavoitan tällaisen yhteyden, nautin siitä suunnattomasti.
Ja juuri tällaisesta runojen vuoropuhelusta, dialogista liikkuvan ja liikkumattoman kesken syntyy esitysten kaari.
– Tosin esityksen pohjana olevan kokoelman ja lopullisen esityksen kaaret eivät useinkaan vastaa toisiaan, mutta tämä draamallistaminen on pakko tehdä, Majanlahti huomauttaa. – Toisinaan joudun aika röyhkeästi draamallistamaan jonkin runon, sijoittamaan sen kenties aivan toiseen paikkaan kuin mihin runoilija sen kokoelmassa sijoitti.
– Mutta se on minun valintani, minun tehtäväni. Haluan tehdä jokaisesta esityksestä omanlaiseni. Olen kulkenut pitkän polun kulloisenkin runoilijan matkassa, tutustunut hänen tuotantoonsa niin perinpohjaisesti kuin mahdollista. Tästä tutkimusmatkasta minulla on koossa alkuun varsin epämääräinen möykky.
– Möykky kuitenkin sisältää tarkasti sen, mistä haluan kertoa ja miksi, Majanlahti hymyilee. –Ennen pitkää kristallisoin sen, jaan materiaalin draamallisesti alkuun, keskikohtaan ja loppuun.
Ihmiset hyvin lähellä
Sanna Majanlahti painottaa vielä erästä näkökohtaa runoesityksistään.
– Kerron esityksissä aina jotain itsestäni, hän sanoo. – Ne sijoittuvat eri kohtiin elämääni. En esimerkiksi mielestäni voi esittää enää Johanna Venhon Yhtä juhlaa -esityksen runoja, koska olen yksinkertaisesti liian vanha puhumaan pienen lapsen äidin maailmasta. Mutta silloin esitystä tehdessä vuonna 2007 kokoelman koskettivat minua äärimmäisen paljon, nuorin tyttäreni oli silloin viisivuotias.
– Otin mukaan esitykseen muun muassa Sennin puhetta. Senni on nykyään kaksitoistavuotias nuori neiti, mutta esityksessä hän vielä viisivuotiaana pyytää sorauttaen: ’Äiti, tuo paperjii!’ Tuo sorautus, pyyntö oli ikään kuin kaiku, joka jo runokokoelmassa oli.
Tämä kädenlämpö, läheisyys ja kosketus ovat Sanna Majanlahden runoesitysten sielu ja sydän. Se välittyy myös rampin tuolle puolen, yleisöön.
– Esitystä on saattanut tulla katsomaan muutamia kymmeniä. Mutta he ovat kaikki valikoituneita ja halunneet tulla näkemään esityksen, kuuntelemaan runoa, näyttelijä muistuttaa. – Esittäminen on vuorovaikutusta. Se on sitä parhaimmillaan, kun näen ihmiset hyvin läheltä; tilaisuus on usein hyvin intiimi.
– Tällöin myös palaute on hyvin välitöntä. Tapaan jutella ihmisten kanssa esitysten jälkeen, ne hetket ovat antoisia, parasta kaikesta.
Eräinä mieleisimpinä esiintymispaikkoinaan Sanna Majanlahti pitää vanhainkoteja. – Niihin valikoin hieman tutumpia runoja, mutta kun lausun esimerkiksi vaikkapa täällä Tampereella Lauri Viidan Alfhildia, kuuntelemaan saapuneet herkistyvät. Hieno ihmiskuva sävähdyttää, runoilijan kosketus on aina välitön, suora ja tuttu.