Miun kohtalo on olla evakko, Eeva Kilpi tunnustaa ensitöikseen. - Mie olen lähtenyt Karjalasta lapsena, Hiitolasta. Mie olen laatokankarjalainen. Nyt mie olen 89-vuotias, se on pitkä elämä. Miun mielestä tänä päivänä on pelottavia merkkejä, että historia uhkaa toistua. Ettei jotkut asiat asetu historian unholaan, niin kuin niiden pitäis.
Hiitola on entinen Suomen kunta, se sijoittuu Simpeleen ja Parikkalan paikkeille nykyisen Suomen ja Venäjän rajan toiselle puolen. Ennen sotia sekä Simpele että Parikkala ulottuivat yli nykyisen rajan ja Hiitola oli niiden jälkeen kunta Laatokan rannassa. Eli yhä aikamoisen lähellä nykyistä rajaa.
- Mie olen käynyt Hiitolassa uuen ajan myötä muutaman kerran ja miun kotini on ollut siellä käytössä, Eeva Kilpi jatkaa. - Siinä on asunut perhe ja he ovat kunnostaneet taloa. Talo oli ihan uusi ja vastarakennettu kun me menetettiin se.
Eeva Kilpi puhuu pehmeää, elävää karjalan murretta, hän on yhä ’paikkakuntalainen’. Toki hänen kieleensä on tullut ajan myötä yleiskieltä, ’uutta suomea’, mutta synnyinpaikan, lapsuuden ja varhaisnuoruuden läsnäolo on yhä vahvasti havaittavissa. Ja miksei olisi, onhan kieli ja murre iso osa hänen identiteettiään: sitä millaiseksi on syntynyt - ja millä elää edelleen.
Niin kuin Eeva Kilpi itse sanoi ensitöikseen, hän kokee kohtalokseen evakkouden. Hänet perheineen ajettiin kotiseuduiltaan satojentuhansien toisten karjalaisten lailla.
Kun mie kävin ensimmäisen kerran Hiitolassa uutena aikana, niin tietenkin miulla oli, niin kuin kaikilla vanhoille kotiseuduilleen matkaavilla, rinta täys tuntemuksia, Eeva Kilpi kertoo. - Vieraat ihmiset asuivat meidän talossa. Eihän semmoisesta pääse ihan tuosta vaan yli. Mutta nykyään osataan olla ystävällisiä ja uudet asukkaat meidän talossa olivat vieraanvaraisia. He ottivat meidät sydämellisesti vastaan.
- Mie ja sisareni tietenkin peiteltiin tunteitamme ja kyynelehdittiin salaa. Ja kun käveltiin omin päin pitkin Hiitolan vanhoja kujasia, niin kaikki vyöryi ulos. Niin rakkaita ja tuttuja nuo kujaset miulle ovat aina olleet.
- Olin kakstoistavuotias kun jouduimme lähtemään. Silloin nuorelle ihmiselle alkavat muodostua pysyvät ihmissuhteet ja ensimmäiset rakastumiset. Kaikki särkyi silloin, kaikki lähtivät eri suuntiin. Eri junilla, eri hevosilla ja hevoskuormilla.
Mieki olen ajanut hevosella monet reissut. Me mentiin takasin kotiin Hiitolaan, kun Karjala vallattiin, sitä ei saa unohtaa. Oltiin siellä jälleen ja tehtiin heinää kun meillä oli karjaa. Ja sitten myö jouduttiin lähtemään taas uudestaan. Olen kirjoittanut siitä vaeltamisesta useammassa kirjassani.
Pitää pystyä elämään ristiriidan kanssa
Eeva Kilpi on kirjoittanut evakkoudestaan muun muassa muistelmaromaanitrilogian: Talvisodan aika ilmestyi vuonna 1989, Välirauha, ikävöinnin aika vuonna 1990 ja Jatkosodan aika vuonna 1993. Näiden kolmen lisäksi hän on kirjoittanut vielä yhden tiiviisti Hiitolaan sijoittuvan muistelmaromaanin nimeltä Rajattomuuden aika, kertomuksen lapsuudesta, joka ilmestyi vuonna 2001.
Kirjoittaako hän sovintoa?
- En mie sovintoa ole tehnyt, Kilpi vastaa oitis. - Pidän tapahtunutta vääryytenä, mutta mie en ole voinut ilmaista sitä kenellekään. Vääryys tulkoon sitten ilmi miun teksteissäin ja tarinoiden henkilöiden kohtaloissa. Sinne mie olen sen ujuttanut ja sieltä sen voi lukea. Ja ainahan on elättävä eteenpäin.
- Mutta suoraan mie en ole voinut sitä sanoa.
- En mie myöskään ole antanut anteeksi, hän jatkaa. - En tiedä, onko se tarpeellistakaan. Ehkä joillekin luonteille, mutta miun pitää pystyä elämään ristiriidan kanssa.
Mie rakastin sinnuu ku Karjalaa, / mie rakastin sinnuu ku kessää, / mie rakastin sinnuu ku issää ja äitii, / mie rakastin sinnuu ku lapsiain.
Mie itkin sinnuu ku Karjalaa / mie itkin sinnuu ku kottii, / mie itkin sinnuu ku sitä yhtä poikaa / joka lupas mutta ei tullut.
Mie nauroin sillo ku Karjalassa, / mie nauroin sillo ku lapsena, / mie nauroin sillo ku sen tytön kanssa / joka kaikista valitsi minut.
Mie muistan sinnuu ku Karjalaa, / mie muistan sinnuu ku jouluu, / mie muistan sinnuu ku sitä yhtä polkuu / jota kenties ei ensinkään ollut.
Eeva Kilpi kertoo, että hän olisi halunnut omistaa Hiitolassa metsää niin kuin isänsä, joka oli puuliikemies.
- Hän osti metsiä ja myi puita. Nyt mie itse sitten omalta osaltain rauhoitan luontoa. Miulla on virallisia rauhoituksia Savossa miun kesäpaikalla. Ehkä mie tällä tavoin kunnioitan isän perintöä ja tyydytän haluni omistaa maata.
- Mutta suojeltuja ne miun maat ovat eikä siellä saa mitään tehdä.
Luontosuhde, metsän vahva läsnäolo ovat Eeva Kilven tuotannon eräs kivijalka, toinen on tietenkin karjalaisuus ja evakkous.
Lukijan silmään ne kumpuavat samasta maaperästä, samasta humuksesta.
Vanha talonpaikka, lähde ja haukka, / ne minua sykähdyttävät, sanoi sisareni / kun söimme vaapukoita kotimme perustuksilla, / valoisalla kennäällä, ympärillä metsää. / Jänis oli vieraillut tuvan kohdalla, / kammarin puolella hirvi. / Oli lämmin ilta. / Kolmekymmentä vuotta oli mennyt.
Miten ihminen rakastaakaan kaltaistaan.
Mie menin runoilijan kanssa naimisiin, olin hirveän rakastunut
Eeva Kilven esikoisteos novellikokoelma Noidanlukko, sarja lapsuudesta ilmestyi 1959. Heti seuraavana vuonna häneltä ilmestyi romaani Kukkivan maan rannat. Kilven esikoisrunokokoelma Laulu rakkaudesta ja muita runoja ilmestyi vuonna 1976 ja pari vuotta myöhemmin toinen kokoelma Terveisin. Yhteisniteenä kokoelmat ilmestyivät vuonna 1978.
Runokokoelmia Kilveltä on julkaistu kaikkiaan yhdeksän kappaletta, ne sisältävät sekä edellä mainitun yhteisniteen kuin myös Perhonen ylittää tien, kootut runot vuodelta 2000. Viimeisimpänä runokokoelmana ilmestyi Kuolinsiivous vuonna 2012.
Reportterin mentyä / haastattelen pihassa kuminaa: / ’Miten päätitte olla mauste?’
Miten kirjoittaminen alkoi?
- Mie olin naimisissa runoilijan kanssa. Mikko työskenteli kustannustoimittajana WSOY:llä. Meillä oli sen tähden kotona aina hirveän paljon kirjoja, Eeva Kilpi kertoo. - Mikko kirjoitti miulle ihania rakkausrunoja, olin häneen hirveän rakastunut. Kirjojen ympäröimänä aloin kirjoitella ylös lapsuusmuistoja.
- Kerran Mikko sanoi, että vie minun käsikirjoituksen töihinsä, luetuttaa sen siellä, hän piti siitä.
- Niin siitä sitten pidettiin myös WSOY:llä ja niin kaikki alkoi.
Ennen avioliittoa Eeva Kilpi oli opiskellut Helsingin yliopistossa pääaineinaan englanti ja estetiikka. Kilpi valmistui filosofian kandidaatiksi vuonna 1953 ja toimi sen jälkeen vuoden englannin kielen opettajana.
- Minusta olisi voinut tulla opettaja ja opetinkin yhden vuoden Helsingin Kaksoisyhteislyseossa mutta se oli minusta kamalaa, hän tunnustaa. - Kirjoittaminen houkutteli. Mie en ole koskaan ruvennut erityisemmin kirjailijaksi. Yhteen aikaan ajattelin, että semmoinen on niin hienoa, en mie sellaista rohkene ees ajatella. Sittemmin se ei ole ollut tarpeellistakaan. Olen aina tehnyt muistiinpanoja, niistä mie olen koonnut kaikki tekstini.
Pieraista kovaa omassa tuvassa. / Joskus sitä on valmis epäröimättä / uskomaan kapitalismiin.
Puhtaan ilmaisun muoto
Eeva Kilpi sanoo, ettei näe juurikaan eroa kirjoittamisen muotojen välillä, ei estettä tai välitilaa esimerkiksi runon ja pitkän tekstin kesken.
- Miulla on joka paikka täynnä paperia, lehtiöitä ja kyniä. Teen aina muistiinpanoja. Minun kohdalla kirjoittamisen salaisuus on se, että panen ajatuksen heti muistiin, koska ajatus muovautuu ja muuttuu, kun se seisoo mielessä, hän sanoo. - Kun ajatus pälkähtää päähän, siinä on puhtaan ilmaisun muoto ja sen mie olen halunnut pyydystää.
Kirjailija nousee tuolistaan, kävelee kirjahyllyn luo, tutkiskelee, silmäilee sitä hetken. Ja kun löytää etsimänsä, palaa tuoliin muistilehtiön kera.
- Miulla on joka paikka täynnä tämmöisiä lappuja, Kilpi silmäilee lehtiötä - Mie en tiedä mitä miun muistiinpanoilleni tapahtuu kun kuolen. En tiedä, osaavatko säilyttää näitä. Mie olen kyllä sanonut, että ’tallettakaa miun muistiinpanoni’. Mie oon koonnut näistä runokokoelmia ja proosaa, mutta silti on jäänyt paljon muistiinpanoja yli. Näistä vois joku ulkopuolinen tehdä myöhemmin monta kokoelmaa kun mie en ole enää vahtimassa.
Kilpi silmäilee lehtiötä yhä uudelleen. Lehtiö on kämmenenkokoinen, ruutupaperit kuin viuhka, jota on avattu yhä uudestaan.
Täällä on tämmönenkii muistiinpano vuodelta 2013. ’Jokainen runoilija luo itselleen Jumalan. Jokainen rukoilija luo Jumalan. Rukoilkaamme. Jumala tarvitsee meitä, me tarvitsemme rukousta, rukoilkaamme.’
- Mie en tiedä miks miulle on tullut tämmöinen rukoilemispuuska, vaikka kyllä miun lapsuudessa rukoiltiin paljon.
Hän kertoo äitinsä olleen uskovainen, mutta ei isänsä niinkään.
- Mie sain, niin kuin kaikki lapset siihen aikaan, hyvin kristillisen kasvatuksen. Se oli tapa, niin ajateltiin, niin elettiin. Me karjalaiset oltiin varsin uskovaisia ja se että myö oltiin sitä, kehitti meidän tunne-elämää. Uskon kautta ollaan oltu kosketuksissa syviin, intiimeihin tunteisiin.
- Se on ollut hyvä, ymmärtävä usko, johon on kuulunut olennaisesti anteeksianto.
Kilven mukaan karjalaiset osasivat kaikki taidot, joilla ihmiset tulevat keskenään toimeen. He osasivat riidellä ja suuttua, jos loukattiin. Karjalaiset osasivat antaa takaisin ja halata sitten ja antaa ja pyytää anteeksi.
- Nämä ovat yhä hirveän tärkeitä taitoja tässä maailmassa, hän muistuttaa.
Eeva Kilpi palaa vielä tapaansa merkitä ajatukset muistiin.
- Jos en kirjoita, herää tunne että mieli on tukossa, hän sanoo. - Ajatusten pitää saada purkautua, jotta ne juoksevat. Ja jotta ajattelu menee eteenpäin eikä juutu paikoilleen. Ehkä se on karjalaisuutta.
Niin muistiinpanoja on sitten syntynyt viljalti, muistiinpanoista monet ovat edenneet kirjaan asti. Ja kun lukee Eeva Kilven runoja, tuoreus ja oivalluksen vilpitön puhtaus välittyvät raikkaina: runoilijalla on sanottavaa, hän ei ole nikkaroinut rivejään erinomaisen lahjakkuutensa tähden.
Ja vielä, Eeva Kilpi antaa ison tunnustuksen entiselle aviomiehelleen Mikko Kilvelle.
- Kyllä hänen osuutensa on hirveän suuri miun kirjoittamisessa, mutta mie en oo voinut siitä puhua enkä todennäköisesti ehdi.
- Eikä ehkä pidäkään, Kilpi huokaa. - Ei kaikkea pidä keriä auki niin juurta jaksain. Mikko kirjoitti aivan ihania rakkausrunoja, mie menin runoilijan kanssa naimisiin. Sit kävi ilmi, että hän kirjoitti niitä muillekin.
Ja siitä jäsenten sekamelskasta minä etsin vain sinun jäseniäsi ja niistä huohotuksista sinun hengitystäsi ja siitä elinten paljoudesta yhtä joka kuuluisi sinulle. Tämä vapaus, huusi joku.
Hiitolan kunnanlääkäri Oksalan lausunto
Palataan sinne mistä aloitimme: Laatokankarjalaan, Hiitolaan, aikaan ennen sotia, ennen evakkoutta.
- Meillä perheessä luettiin, isä oli intohimoinen rompsujen lukija, Eeva Kilpi muistelee. - Isä luki Villin lännen rompsuja, siks mie opin arvostamaan niitä kun isä luki niitä yhtenään. Ja kun sitten kuljettiin isän kanssa jossain yhdessä, isä kertoi miulle rompsujen juonet ja mitä niissä tapahtui.
- Zane Greyn Yksinäisen tähden harhailija oli yksi isän suosikkeja. Hän osasi sen melkein ulkoa ja kertoi minulle elävästi kirjan kannesta kanteen.
Eeva Kilpi nousee jälleen tuolistaan, palaa kirjahyllyn luo ja naputtaa eräältä hyllyltä kirjasarjan kolmea selkämystä.
- Tässä on miulla Hiitolasta tuotu Tuhannen ja yhden yön tarinat, hän hymyilee. - Nämä kirjat mie olen saanut joululahjaksi. Isä osti ne koska hän halusi myös itse lukea Tuhannen yön tarinat. Isä kuitenkin kysyi etukäteen kunnanlääkäri Oksalalta, ’voiko näitä tarinoita antaa tyttären luettavaksi? Koska siellä nyt on sitten vaikka mitä.’ Kunnanlääkäri Oksala vastasi, että ’anna vaan’.
- Ehkä Oksala huomautti isälle samalla, ettei tyttö kenties ymmärrä kaikkea, mutta kyllä mie ymmärsin.