Kalastajamökki Ahvenanmaalla, pieni tupa, pöydällä kedonkukkakimppu ja transistoriradio. Antenninupissa kiiltää mikroskooppinen aurinko. Olenko yksin huoneessa? Varmasti, sillä vaikka ympärilläni häärisi koko perhe ja matolla kierisi kissanpentu, olen ehdottoman yksin kun radiosta kuuluvat naisen rauhallisella äänellä lausumat sanat:

Tuon hetken jälkeen ei mikään ole niin kuin ennen. Minä, 13-vuotias, olen tuntenut kaiken kesää, että jotakin on sisälläni tapahtumassa: olen alkanut nähdä asioita, joita ei aiemmin ollut olemassa, kuulla sellaista kieltä, jota kukaan ei koskaan ennen ole puhunut. Ja nyt, juuri minulle, lausutaan sanat, joilla kaikki aavistukseni vahvistuvat: maailma on surullinen mutta kaunis salaisuus, jota kohti on mentävä yksin.

Paljon, paljon myöhemmin, jonakin tahmeana, mitättömänä päivänä kun minulla ei ole itseltäni mitään odotettavissa, kävelen kirjastoon, yhtä hyvin voin kävellä kirjastoon.

Mutta tällä kertaa siellä ei olekaan kirjoja, vaan esille on aseteltu pelkkiä kansia, rivikaupalla erivärisiä kansia, kuin olisi yritetty rakentaa niistä seinää. Kuljen hyllyjen väleissä kylläisenä omasta tympeydestäni, väsynyt rotta. Kuljen juuri niin kauan, että tylppä kuvotus alkaa terävöityä, muuttua tuskalliseksi, ja muistan, kuin äsken menetetyn rakkauden, miten ihania maailmoja kansien sisällä saattaa olla. Ihminen tarvitsee turvapaikan, mutta nyt se ei ota syliinsä. Kuin koko kirjasto olisi yhtenä seinämänä puolustamassa itseään minulta, ulkopuoliselta, tunkeilijalta. Itse puolustan itseltäni, käsi ei nouse.

Ihminen tarvitsee toisen sanoja.

Käden ulottuvilla olevan mielekkyyden ja oman saamattomuuden yhteentörmäyksestä syntyy sokki. Se pakottaa tarraamaan johonkin. Mutta voimia ei missään tapauksessa riitä tarpomaan maisemia, joita avautuu satojen sivujen laajuudelta ja vain siinä tapauksessa, että suostun rämpimään jokaisen sivun, jokaisen kappaleen, virkkeen, sanan läpi – proosa hylätään, kaikki paksut kannet.

Menen hyllylle, jossa on enimmäkseen ohuita kansia. Jotkut niistä näyttävät melkein vihkoilta, tuskin näkee, mitä maailmaa ne ovat vartioivinaan. Ne ovat taipuisia, valmiiksi taivuteltuja – tästä on joku muukin kulkenut. Pehmeät kannet eivät ole niin tylyjä, ohut kirja ei paljon paina. Kukaan ei vaadi pitkälle marssille täyspakkaus selässä. Runoon voi kurkistaa vaikka ovenraosta. Valitsen summanmutikassa. Melkein. Valitsen sen, minkä olen jo valinnut, vaikken valinnastani tiedäkään. Pelkkä robottivartena oleminen lohduttaa.

Taudinkuvaan kuuluu, ettei istuta mukavasti alas, vaan jalat ovat valmiit viemään paikalta hetkenä minä hyvänsä. Ei selata esille alkua, jottei vahingossakaan näyttäisi siltä, että on olemassa alku, josta on aloitettava ja loppu, jonne on päästävä. Kirja lyödään auki mistä sattuu. Se avautuu, ehkä sellaisesta kohdasta, joka on paljon ollut auki, ehkä siis tärkeästä kohdasta, kohdasta, joka on jollekin tai joillekin ollut tärkeä. Tai sitten kirja on vain jätetty nurinniskoin, sattumalta juuri siitä kohtaa, koska lukeminen on jostakin syystä keskeytynyt.

Kun alan lukea ei enää puhuta sattumasta. Jotain napsahtaa johonkin. Järkyttävän tarkasti.

Runoilija Jean Cocteau kirjoitti: ”meissä olevat kulta, norsunluu, marmori, pronssi ja puu vetävät salassa itseään kohti patsaiden puuta, marmoria, pronssia, norsunluuta ja kultaa.” Aivan niin. Kuin meissä olisi vastinkappaleet, reseptoreita runoa varten, jonkinlaista kivulloista aivojäkälää, pieniä tyhjiä torvia, jotka kaipuun kasvaessa hiljaa kurottuvat kohti sitä, mikä voisi ne täyttää: kohti kauneutta. Sellaista ihmiseen alkaa kasvaa varhaisnuoruudessa.

Runo on toisen ihmisen ääni. Joskus, kohtalokkaana hetkenä kun aurinko kiiluu täsmälleen vastaanottimen antenninupissa, sen saattaa erottaa maailman hälystä. Ja silloin ei mikään ole, Edith Södergranin sanoin, enää ylhäistä, ei alhaista. Samea päivä räjähtää miljooniksi kimaltaviksi mahdollisuuksiksi.