Runous on mielivallan aluetta.

Kirjoittaja tekee asioita oman mielensä mukaan ja syistä, jotka usein jäävät lukijalle tuntemattomiksi.

Mitä vapaampaa runous on, sitä suurempaa sen mielivaltaisuus on.

Se, mikä on mielivaltaista, näyttäytyy meille satunnaisena. Jos emme tiedä, miksi asiat esitetään juuri niin kuin ne esitetään, voisimme kai yhtä hyvin hyväksyä myös kokonaan toisenalaisen esityksen.

Jos yhdestä lauseesta on täydellisen mahdotonta johtaa seuraavaa lausetta, kelpaako mikä hyvänsä seuraavaksi?

Ja toisinaan silti kohtaamme tekstejä, jotka tuntuvat vastaansanomattomilta; jotka ikään kuin eivät voisi olla toisin.

Ikään kuin.

Mikä hyvänsä voisi olla myös toisin.

Valta järjestetään aina.

Anekdootin mukaan John Ashberyn sihteeri (kyllä, joillain runoilijoilla on sihteerejä) toimitti Vuokaavion vedokset hiukan huolimattomasti, niin että runon yhdestä jaksosta putosi täysin sattumanvaraisesti useampia säkeitä pois. Vuosikausiin kukaan ei huomannut tätä pientä kömmähdystä, ei edes runoilija itse. Sattuma astui mukaan kompositioon, eikä runo kärsinyt siitä suuntaan tai toiseen millään tavalla.

Herää kysymys, olisiko runosta voinut leikata mielivaltaisesti jaksoja sieltä ja täältä, jättää niitä pois tai siirrellä satunnaisiin paikkoihin ilman että kukaan olisi pitänyt lopputulosta yhtään sen omituisempana, yhtään sen vähemmän nerokkaana? Ilman että kukaan olisi koskaan huomannut yhtään mitään?

Kun lähetin kustannustoimittajalle runojen ensimmäiset versiot erääseen antologiaan, lisäsin yhden runon loppuun sanat: Tämä on vielä kesken. Kustannustoimittajalle tarkoittamastani merkinnästä tuli runon viimeinen rivi.

Me huomioimme sen, mitä meille esitetään.

Kirjoittajat tuntevat väärinkirjoittamisen hyödyn. Kaikilta runoilijoilta löytyy runoja, joiden jokin sana tai säe on pelkkä vahinko.

Entä jos merkitys on enemmän lukijan kuin tekstin ominaisuus?

Jos runoudelta on lupa odottaa fragmentaarisuutta, katkoksia ja suoranaista epäloogisuutta, onko lukijalla mitään mahdollisuutta havaita, jos ja kun kirjoitusta säätelee lopulta silkka satunnaisuus?

Anekdootin mukaan William S. Burroughsin Alastoman lounaan valmis käsikirjoitus putosi jossain vaiheessa lattialle ja kirjan kompositioksi otettiin tämän mielivaltaisen sekoittumisen sanelema järjestys.

Oulipo ei heitä noppaa.

Olenko sekoittanut täysin mielivaltaisesti tämän pääkirjoituksen kappaleita?

Toisinaan sanotaan, ettei runoudessa ole kyse sanoista, vaan siitä, mitä sanojen takana on.

Toisinaan olen korvannut joissain runoissani häiritsevän sanan jollain täysin satunnaisesti valitulla sanalla. Merkitys muuttuu ja runo alkaa tarkoittaa toisin. Lukija ei koskaan tule tietämään tästä mitään. Seison sanan niin kuin peluri seisoo noppansa takana.

On hyvin vähän sellaista minua, joka seisoisi paikallaan yhtenä ja muuttumattomana.

Usein runoudessa ei ole kyse kirjoittajan vaan lukijan itseilmaisusta.

Mikään ei pelasta meitä yhteydeltä.

Sattuma vapauttaa meidät itsestämme. Sattuma vapauttaa meidät omien sovinnaisuuksiemme kahleista.

Mikä hyvänsä. On mahdollista. On mahdollinen järjestys.

Tervetuloa.