Runoimprovisaatioryhmä Muuntajan ensimmäinen esiintyminen oli Tapahtumien yössä vuonna 2000 Rajaportin saunalla. Yleisön innostamana päätimme jatkaa. Muuntajassa esiintyvien tulee olla suorittanut Viita-akatemian kirjoittajakoulutus tai opiskella parasta aikaa Viita-akatemiassa. Muuntaja kuuluu tamperelaiseen kirjoittajayhdistykseen Viitapiiriin.
Lavalla me muuntajat seisomme runorivissä, kyljitysten. Mikrofoni siirtyy runoilijalta toiselle katseen kääntymättä, runon rauhaa särkemättä, ja oman säkeen jälkeen vuoro siirtyy seuraavalle. Me saamme energiaa toisistamme, turvallisuuden tunteeksi sitä voi myös sanoa. Runoimprovisaation tehtävänä on muuntaa yleisöltä saadut pari sanaa runoksi. Kun runo tuntuu valmiilta, kellonsoittaja kilistää kelloa ja on uuden runon aika.
Usein meille on ehdotettu sanaa rakkaus. Sen sävyä tai yleisyyttä voi kellonsoittaja muuttaa paljonkin, kun hän valitsee muuntamiselle odottamattoman tyylilajin. Kerran Pentinkulman päivillä Honkolan lavalla yleisö ehdotti sanan dementia. Muuntaja pysyi hiljaa ja hetken kuluttua yleisö alkoi taputtaa, runo oli sanaton ja valmis. Kaikenlaisia sanoja kuulee, joka kerta on mukana yllätyksiä. Runoimprovisaatiota tehdessä yleisöllä on lupa omaan luovuuteen.
Muuntajan kokoonpano on tyypillisimmillään viisihenkinen. Runoilijoiden erilaisuus vahvistaa tekstin monipuolisuutta. Osa muuntajista on esiintynyt ryhmän perustamisesta lähtien, ryhmän jäseniä on vaihtunut ja lisää runoilijoita on tullut vuosien mittaan. Tämän hetken muuntajat ovat Helena Virtain, Tiina Poutanen, Petri Pykäläinen, Sinikka Laitinen, Kari Raineranta, Sari Harsu, Matti Borg ja Jere Luukkanen. Lavalle toisinaan myös myöhemmin nousseet entiset jäsenet, kuten Ulla Vaarnamo, Henri Rehnström ja Vilja-Tuulia Huotarinen, ovat saaneet huomata, miten runopuhe ei poistu vuosien saatossa vaan hengittää yhteisen alitajunnan kautta.
Muuntajan runo sanoista: Tampere, elämänkaari, Kalevala
Kuin olisin koko elämäni ollut Laukontorilla
ostamassa mustaa makkaraa pipo päässä.
Elämänkaareni solmukohtiin sattuu se hetki
sateisena torstaina, kun tajusin,
että mustamakkaraa myydäänkin Tammelan torilla.
Mutta tämä Tampere minussa, se elää parhaita päiviään juuri nyt,
kun kaksisataa neliötä parkkihallia on jo melkein valmista
ja Tullinkamari tutisee liitoksissaan ja saamme kuulla ruudin räjäytystä joka päivä.
Savun tuoksu on kaikilla kioskeilla ja jokin kulkee lävitseni kuin räjähdys.
Mutta silti jossakin on Tampere
kun koski kuohuu ja Näsijärvi ei kuohu vaan jäätyy.
Ja tunnen sen, se on Tampere.
Kun ei muista kumpi järvi on kummalla puolella.
Se on tamperelainen mielentila. Ja niiden välissä kulkee elämänkaari.
Esimerkkiruno on videolta jälkikäteen talteen kirjoitettu.