Haluaisin, että se muistuttaisi vanhaa, avaraa työpöytää tai tilavaa matkalaukkua, johon tulee heitettyä kasoittain kaikkea satunnaista sen tarkemmin miettimättä.

Näin Virginia Woolf kirjoittaa, kun hän miettii päiväkirjansa olemusta. Hänen sanansa piirtävät silmiini huoneen: näen sängylle auki viskatun vanhan kapsäkin, jonne joku (olenko se minä?) on nakannut irrallisia lauseenpätkiä tai pienen sileän kiven. Tai ehkä laukun sisäpuolella lainehtiikin jo melkein unohdettu pelto, ja tietysti meri, veden tuuliliike. Jonakin toisena päivänä laukkuun viskataan raitiovaunun kolina ja sade. Pisara. Pisara ja

pisarassa heijastuskuva, todellisuuden häivähdys.

Virginia Woolf jatkaa pohdintaansa. Hän kirjoittaa siitä, mitä aika tekee noille satunnaisille kasoille ja mitä kenties tapahtuu, kun ottaa vanhan päiväkirjan käsiinsä ja alkaa lukea:

Tahtoisin palata sen pariin muutaman vuoden päästä & huomata, että kokoelma on järjestäytynyt, hioutunut & kasvanut itsestään, kuten sellaisilla jemmoilla on salaperäisesti tapana, & on saanut jonkin muodon, joka on riittävän läpinäkyvä heijastaakseen elämämme valoa, & edustaa silti jotakin vakaata & tyyntä, jolla on pitävä muoto niin kuin taideteoksessa.

Jään miettimään jemmoja ja niiden omalakisesti syntyvää järjestystä. Eikö niin, että sattumalla on ihmeellinen voima kuljettaa sinne, minne pitääkin mennä, vaikka tietoinen minä ei vielä osaisi hahmottaa reittiään karttalehdellä. Eikö runo synnykin juuri sillä tavalla: luopumalla pinnistämisestä ja liiallisesta kontrollista, eksymällä virtaan niin, että tuo eksyminen edustaa silti jotakin vakaata & tyyntä, jolla on pitävä muoto.

Tuntemattoman läpi perille

Minulle runon kirjoittaminen on kulkemista sattumanvaraisten yksityiskohtien läpi. Se on aistihavaintojen keräämistä ja sitä, että annan näennäisesti mielivaltaisten elementtien sysätä sisäistä maailmaani (ja sen myötä kirjoitustani) suuntaan, joka ei kuitenkaan ole mikä tahansa, vaan aina heijastus siitä, mikä minussa kasvaa ja syntyy, mitä kohti kurotan. Sattumaan luottaminen on silloin valittu ja tietoinen suunta: kulkemista kohti sitä, mikä on minussa, mutta mitä en (vielä) tunne.

Ehkä juuri siksi kirjoittaminen on välillä hapuilua. Kuljen kuvitteellisen matkalaukkuni kanssa kaupunkien, maisemien ja aikojen läpi. Kerään vaistonvaraisesti ja tiedostamattomaan luottaen niitä aistein havaittavan todellisuuden elementtejä, jotka vastaavat johonkin kaipuuseen minussa ja ruokkivat sitä, mikä on syntymässä. Ne sysäävät kieltä kerroksellistumaan tavalla, joka olisi mahdottomuus silkan järjen ja ajattelun varassa.

Silti kirjoittaminen on ajattelua. Ei kuitenkaan niin, että ajattelisin jonkin aiheen tai teeman tai kielen olemisen tavan valmiiksi ja sitten kirjoittaisin sen. Ei niin, että päättäisin etukäteen muodon, jonka ajatus saa tekstissä. Enemmänkin on kyse siitä, että ajattelen kirjoittamalla ja kulkemalla. Näin harkittu ja sattumanvarainen yhdistyvät – ja samalla mielensisäiseen todellisuuteen pääsee syntymään avaruutta, tilaa ja leikkiä. Kun eksyy sopivasti, kirjoitus ei mene tukkoon ja se säilyttää yllättävyyden aspektin.

Häivähdyksestä hioutuu

Runon kirjoittamisessa on kyse rohkeudesta mennä sinne, mitä ei tunne: vaeltaa paikoissa, kuvissa, teksteissä, musiikissa tai missä tahansa äänissä, tilallisuuksissa tai vaikkapa unissa. Luopua lukkoon lyödystä suunnitelmallisuudesta, mutta säilyttää tavoitteellisuus, suunta, keskittyminen ja työstämisen intensiteetti – pyrkimys niihin tekstin kerroksiin, joista tietoisella minällä ei voi olla kuin aavistus. Silloin (tinkimättömän uudelleen kirjoittamisen ja ajatuksen asteittaisen syventämisen kautta) häivähdyksistä hioutuu kokonaisuus, jolla on pitävä muoto.

Sattumaan luottaminen kirjoittamisen metodina tai olemassaolon tapana edellyttää valppaana olemista ja keskittyvää havainnointia. Juuri siksi sattumanvaraisuus kirjoittamisessa ei olekaan päämäärätöntä kuljeskelua vaikutelmasta toiseen, vaan tietoista nyt-oloa ja tässä-oloa, suuntaamista kohti sitä, mikä hakee sanamuotoa.

Sanamuodon löytymisessä sattumalla on iso rooli, mutta samaan aikaan se, mitä havainnoimme ja mitä laukkuumme poimimme, ei olekaan niin kovin sattumanvaraista: alitajunta tai tiedostamaton (tai miksi kukin sitä haluaakaan kutsua) ohjaa havaintoja. Sillä eikö juuri siitä(kin) runoudessa ole kyse: alitajunnan puheesta, tai tiedostamattoman ja aistitodellisuuden dialogista. Tai kirjoittajan ja lukijan alitajunnan kohtaamisesta niin, että syntyy todellisuus, joka ei määrity lopullisesti eikä sulkeudu.

Matkalaukkuun viskattu meri

Nyt minua huvittaa hieman penkoa. Avaan matkalaukkuni ja poimin sieltä sattumanvaraisesti kaksi havaintoa tai kuvaa, muistoa tai aistimusta. Ensimmäinen niistä kuljettaa minut Prahaan, on vuosi 2005. Tätä talteen poimittua hetkeä olen säilyttänyt pitkään. Aina välillä olen punninnut sitä käsissäni, mutta loppujen lopuksi sujauttanut sen takaisin tekeytymään laukun pimeään.

Ei ollut sattuma, että olin juuri silloin Prahassa. Sattumaa oli se, että juuri sinä päivänä vapaa kuljeskelu vei minut kaupunginkirjastoon. Vai oliko? Sattumako minua kuljetti? Enkö aina lopulta hakeudukin kirjastoihin / taidemuseoihin / hautausmaille / puistoihin lepuuttamaan jalkoja ja sielua, etsimään mielen ja sanojen avaruutta vilpoisista saleista tai puiden katveesta.

Sinä päivänä kiipesin kaupunginkirjaston portaat. Kuljin aikani kirjahyllyjen välissä, hengitin vierasta kieltä ja lepäsin sanojen läsnäolossa, kunnes päädyin kirjaston kahvilaan. Ainahan minä päädyn kahviloihin, joten ehkä kyse ei ollut sattumasta, vaan kuviosta, jota toteutan suunnittelematta. Piirrän kerta toisensa jälkeen samankaltaisia askelmerkkejä minkä tahansa kaupungin kartalle.

Oliko sattuma, että samana aamuna vanhus oli pukeutunut oliivinvihreään villatakkiin ja ruskeaan puolihameeseen, ottanut kirjastokassinsa ja kiivennyt lopulta samat portaat kuin minä. Sattumaako se oli, että hän istui ikkunapöydässä kumartuneena kirjan ylle? Muistan hänet tarkasti: kapeat hartiat, painuneet posket, ryhmyiset kädet. Miksi hän vei huomioni niin kokonaisvaltaisesti, etten muista kirjastokäynnistäni oikeastaan mitään muuta, en rakennuksen arkkitehtuuria, en salien korkeutta, en värejä enkä valon suuntaa. Ei ole muuta väriä kuin hänen villatakkinsa oliivinvihreä. Miksi hänen kuvansa piirtyi verkkokalvoilleni vuosien ajaksi? Miksi en vieläkään ole unohtanut hänen keskittynyttä ilmettään? En hänen nukkavieruja sukkahousujaan, kasvoilta heijastuvaa lukemisen nautintoa, iloa, lumoutumista. Sana kaunis konkretisoituu mielessäni juuri häneen.

Toinen kuva, talteen pantu hetki:

Oliko sattumaa, että kaksitoista vuotta myöhemmin matkustin Dubrovnikiin? Ainahan minä hakeudun meren äärelle ja kaupunkeihin, joiden kaduilta ja talojen seinistä voi lukea ajan kerrostumia. Oliko sattumaa, että sinä aamuna kävelin sataman rantaa pitkin, etten mennytkään kukkulalle, en puistoon tai vanhan kaupungin kaduille? Sattumaltako poikkesin juuri silloin laiturille ja katsoin veteen: valo hohti, turkoosi, suola, veden pinnalla leijui punaisia terälehtiä, tuulen kuljettamia vesikukkia, purppuraa, roosaa. Sattumaltako terälehtien alla, vedessä, valossa, vesivalossa kuin ilmassa painoa vailla lepäsi ja keinahteli avoin kirja, ja kalat puikkivat sen ympärillä, näykkivät sivuja.
En tiedä, mikä kirja se oli.

En halunnut nostaa sitä vedestä, en rikkoa pintaa, pinnasta heijastuvaa taivasta, mastoja, veneiden varjoja, en häiritä sivujen ja meren, kirjainten ja veden leikkiä.

Kun kirjoitan nyt sattumasta, onko sattumaa, että juuri nämä kaksi mieleni säilömää kuvaa nousevat esiin? Muistojen komerot ovat täynnä tavaraa, vaalittuja hetkiä, ääniä ja varjoja. Onko sattumaa, että kuvat asettuvat tässä kirjoittamisen hetkessä lomittain ja syntyy uusi kuva. Siinä kuvassa

vanhus kävelee merenpohjaa pitkin, näetkö hänen oliivinvihreän villatakkinsa, paksut sukkahousut, näetkö, kuinka hauras hän on

kuinka vahva

ja iätön. Hän kulkee siellä, minne ajan lineaarisuus ei yllä

ja kalat kieppuvat hänen hiuksissaan, niiden evät hipaisevat poskea, näetkö:

hän sulkee nyrkkiinsä vesivalon ja valosta kasvaa k u k k a ja terälehdet

leijuvat ylöspäin kohoavat veden pintaa kohti.

Silloin hän nostaa katseensa ja näkee yläpuolellaan kelluvan kirjan. Hän ojentaa kätensä ja tarttuu, poimii, avaa. Hän asettuu pohjaan istumaan, lukee levää ja aaltoja

ja hänen ympärilleen kasvaa huone. Siellä hän istuu, ikkunapöydässä, ja minäkin olen siellä, näetkö: minunkin ympärilläni puikkii kaloja. Vesi keinuttaa pöytiä, mutta vanhus lukee keskittyneenä, häiriintymättä. Ikkunan takana humisee kaupunki. Sen nimi on Praha.

Sen nimi on Barcelona, Tallinna, Kööpenhamina tai Tukholma. Kirjain kirjaimelta ja sana sanalta kuljen kaupunkeja runoiksi. Kävelen suunnitelmallisen läpi sattumanvaraiseen ja takaisin. Kävelen. Kävelen, sillä kävelemällä kaupungista tulee osa ruumista ja hengitystä, kaupungin rytmistä osa minun rytmiäni ja kirjoitustani.

Tihentyvää ja avartuvaa

Ovatko salaisuus, sääntöjen murtuminen ja arkisen logiikan rikkoutuminen sattuman sisaruksia? Onko kyse ei-tietämisestä? Niin haluan ajatella: että kirjoittamisella voi ja saa olla suunta, jota ei voi määrittää. En tiedä, milloin valitsin, mutta tiedän, että valitsin sattuman yhdeksi kirjoittamisen metodeistani. Samalla valitsin luottamuksen ja avoinna olemisen, eräänlaisen suojattomuuden tai alttiuden.

Runoa ei voi hallita. Runon syntymisen edellytys on järjestyksen murtuminen ja totutusta irti päästäminen. Sattuma auttaa siinä, se kuljettaa sinne, missä kerroksellistuu. Runon hallitsemattomuus tai sattuma kirjoittamisen metodina ei tarkoita umpimähkäisyyttä, vaan keskittyvää kuljeskelua maailmassa ja tekstissä. Sitä kautta aukeaa arkihavainnoinnista poikkeava havaitsemisen tila, jossa sisäpuolinen ja ulkopuolinen todellisuus lomittuvat niin, ettei rajaa enää ole. Se, mitä havaitaan ja mikä muuttuu kirjoitukseksi, sekä tihentyy että avartuu.

Lähteet

Virginia Woolf, Päiväkirja 1. Suomentanut Ville-Juhani Sutinen. Savukeidas 2015