Jo opintojensa alkuvaiheessa kirjallisuudenopiskelijat saavat kuulla, että kirjoittamistapahtumasta on kaksi keskeistä eri näkemystä: runo on joko inspiraation tulos tai konstruktio. Jälkimmäisen perinteen katsotaan yleensä alkavan Edgar Allan Poesta, täsmällisemmin hänen esseestään The Philosophy of Composition (1846). Sen mukaan runo on tarkasti suunniteltu ja läpiajateltu rakennelma, joka on laadittu täsmällisin menetelmin ja jota on muokattu ja työstetty, kunnes se täyttää ne funktiot ja kriteerit, jotka kirjailija on sille asettanut. Kilpailevan käsityksen katsotaan yleensä alkavan Samuel Taylor Coleridgesta, täsmällisemmin hänen runostaan Kublai-kaani (Kubla Khan; or A Vision in a Dream: A Fragment, 1797), jonka Coleridge väitti kirjoittaneensa inspiroituneena unesta, jonka oli nähnyt oopiumia nautittuaan. Tämän näkemyksen mukaan kaunokirjallinen teos syntyy inspiraation – mielellään äkillisesti purkautuvan inspiraation, eräänlaisen hillittömyyden – vaikutuksen alaisena.

Valtavirran näkemys luomisprosessista on Coleridgesta alkavan perinteen mukainen: kaaos, sattuma ja tunteet näyttelevät siinä tärkeää roolia. Tämän käsityksen varaan on rakennettu monia taiteilija- ja teosmyyttejä. Poesta taas kulkee kehityslinjoja muun muassa Oulipoon, ranskalaiseen kirjailija- ja matemaatikkoryhmään, joka perustettiin 1960-luvun alussa. Oulipo (lyhenne sanoista Ouvroir de littérature potentielle) on liike, jonka estetiikkaa luonnehtivat rakenteet, menetelmät ja itse valitut kirjoittamisen rajoitteet, niitä luonnehditaan usein kekseliäiksi peleiksi ja tekstikoneiksi. Argentiinalainen kirjailija Eduardo Berti kuvailee ytimekkäästi Oulipon sukulaisuutta Poe-traditioon:

”Sattumalle ja irrationaalisuudelle ei Oulipossa ole tilaa, sitäkin vähemmän romanttiselle idealle ”inspiraatiosta”, organisaatiota on leimannut kuluneiden viidenkymmenen vuoden aikana leikillisyys, joka yhdistyy tieteelliseen ja kokeelliseen kurinalaisuuteen.” (2007)

Yksi Oulipon perusteos on Raymond Queneaun teos Satatuhatta miljardia (100,000,000,000,000) runoa (1961). Tämä sonettikone koostuu 14 sonetista. Kunkin sonetin mikä tahansa säe voidaan liittää minkä tahansa sonetin mihin tahansa säkeisiin. Lopputuloksena on siis 10 potenssiin 14 sonettia. On kuvaavaa, että matemaatikko Francois Le Lionnais auttoi Queneauta sonettikoneen rakentamisessa.

Haluan pysähtyä tähän hetkeksi. 10 potenssiin neljätoista runoa on suunnaton määrä runoja, silti tämä luku on vain äärettömyyden murto-osa. 10 potenssiin 14 on rajallinen luku, vaikka se täyttääkin meidät pelonsekaisella kunnioituksella (arvatenkin kirjailijan intention mukaisesti). Tässä yhteydessä on tärkeää, ettemme anna neljäntoista nollan hämätä: Queneaun sonettikone paljastaa itse asiassa vain sen, että tietyn järjestelmän sisällä mahdollista on kaikki se, mikä on mahdollista tietyn järjestelmän sisällä – olipa järjestelmä miten yksinkertainen tai monimutkainen tahansa. Toisin sanoen: jos asetamme muodon ja kielen rajat, syntyy rajallinen määrä mahdollisuuksia, jotka muoto ja kieli mahdollistavat sen muodon ja kielen sisällä, jotka asetimme rajoiksi (=kone jonka rakensimme). Herää siis kysymys, opimmeko tästä todella jotain? Kun heitämme noppaa, mahdollisia tuloksia on kuusi. Kun käynnistämme satatuhatta miljardia runoa, mahdollisia runoja on satatuhatta miljardia.

Mutta toimiiko kone, järjestelmä oikeasti? Vaikka sonettikoneen säkeet ehkä syntyvätkin pakon sanelemina (niissä rajoissa jotka menetelmä luo), kysymys on siitä huolimatta kielikoneesta, ja kieli vuotaa väistämättä, riippumatta siitä miten ilmatiivis järjestelmä muutoin on. Kieli ei ole vakaa, kieli ei ole hyvää rakennusmateriaalia suljetuille järjestelmille. Kieli altistuu ajalle, ja se on haaste sonettikoneen synnyttämien sonettien pysyvyyden kannalta. Mekaaninen kone on kokonaisuutena vakaa, kielikoneessa koneen keskeiset osat (sanat, kielioppi, morfologia jne.) muuttuvat ja muuntuvat ajan kuluessa koko ajan. Jos ajattelemme tällä tavoin, emme ole itse asiassa lainkaan tekemisissä sonettikoneen vaan puhtaan kaaoksen, kielen, kanssa.

Suurin koneen haaste ei kuitenkaan ole se, miten se on rakennettu tai se mitä se tuottaa, vaan se miten sen tuotteita – sonetteja – käytetään: miten niitä luetaan, kielellinen prosessi sekin. Monet sanovat, että vasta tässä prosessissa runo todella syntyy. Minusta taas yhdessä ainoassa sonetissa piilee lukemattomia eri lukutapoja, toisin sanoen lukemattomia sonetteja. Tällä tavoin nähtynä Queneaun sonettikone tuottaa lukemattoman määrän sonetteja kertaa lukemattoman määrän sonetteja, ja koneen tarkoitus muuttuu, ainakin minun silmissäni, epämääräiseksi: enää ei pelkästään mahdollinen ole mahdollista, vaan myös se mikä koneenrakentajan mielestä oli – tai minkä hän kenties toivoi olevan – mahdotonta on täysin mahdollista.

Suljettu järjestelmä edellyttää äärellisyyttä, eikä äärellisyydessä voi olla sattumaa: kaikki mikä siellä on mahdollista (on mahdollista ja) on toteutettavissa. Mutta kirjallisuudessa suljettuja järjestelmiä ei ole: kieli ja aika tekevät mahdolliseksi/välttämättömäksi loputtoman määrän merkityksiä ja tapahtumia jokaisessa yksittäisessä tekstissä.

Nyt eteenpäin: Minäkin kirjoitan runoutta kahdella eri tavalla.

Vallitseva tapani on lyhykäisyydessään jatkuvaa uudelleenkirjoittamista. Runo syntyy pitkässä prosessissa, muokkaan ja toimitan tekstiä kerta toisensa jälkeen. Usein minulta menee monta vuotta yhden runon kirjoittamiseen.

Toinen tapani kirjoittaa on minulle uusi ja vieras: kirjoittaa suuri määrä runoja lyhyessä ajassa, antamatta itselleen lupaa muokata tai toimittaa tekstiä.

Voisi kuvitella, että asetelma on samankaltainen kuin Coleridge-Poe -dikotomiassa: hidas kirjoittamiseni on tarkkaa tekstin rakentamista, täydellistä menetelmän ja lopputuloksen hallintaa. Nopea kirjoitustapani taas edellyttää inspiraation purkausta ja jopa sitä, että inspiraation tuloksella on arvo, jota ei saa kyseenalaistaa/työstää. Asia ei kuitenkaan ole niin yksinkertainen.

Yleensä kirjoitan hitaasti, tekstiä työstäen, ja se antaa minulle suurempaa nautintoa kuin nopea kirjoittaminen. Uskon myös, että se synnyttää tärkeämpää runoutta. Tarkemmin kuvattuna prosessi etenee suurinpiirtein näin:

Otetaan runoruumis – se voi syntyä monin eri tavoin: yhdeltä istumalta, hitaan prosessin tai ensimmäiselle riville juuttumisen tuloksena, seurauksena jostakin tapahtumasta, tai seurauksena jostakin mitä ei tapahtunut, seurauksena siitä miten valo laskeutuu kirjoituspöydälle, rakkauden, väkivallan, ikävystymisen tuloksena, jne. Ei ole tärkeää, miten tämä alkio syntyy (ja siten jopa Poen ja Coleridgen vastakkainasettelu menettää merkityksensä).

Tässä on siis tämä materiaali – tämä eloton alkuruumis – ja sitä lähestytään edestä, sivulta, ylhäältä, sisältä tai ulkoa. Yhtä sanaa siirretään, nähdään mitä tapahtuu, sana siirretään ehkä takaisin, teksti jaetaan säkeistöihin, vaihdetaan säkeiden paikkaa, palautetaan ne takaisin, pyyhitään yli, pannaan takaisin, lisätään jotain. Kuluu aikaa. Katsotaan ja kuunnellaan. Tekstiä – konkreettista objektia – väännellään, koetetaan nähdä mitä objekti tekee eri asennoissa. Kuunnellaan ja katsellaan. Löydetään jotain mitä ei tiedetty olevan – joko muotoutuvassa runossa tai edes maailmassa. Yritetään ymmärtää mitä runo sanoo ja tekee – mikä se haluaa olla, tai mikä siitä voisi tulla.

Tämänkaltaisen kirjoittamisen edetessä ei ole enää yksin: runo alkaa elää, hyvin konkreettisesti. Nyt on olemassa kaksi erillistä olentoa, kirjailija ja syntyvä runo. Tämän kehkeytyvän olennon kanssa eletään vuosi, ehkä useita vuosia. Sitä lähestytään uudestaan, ja uudestaan, annetaan sille uusia osia, raajoja, sanoja, kuvia, ajatuksia ja ideoita ja kaikkea muuta: toisinaan se ottaa ne vastaan, usein se sylkee ne ulos. Tähän liittyy paljon nautintoa, mutta myös pelkoja ja epävarmuutta.

Ajan kuluessa sitä alkaa itse kadota, ja runo saa yhä itsenäisemmän elämän. Lopulta vain runo on jäljellä, voisi ehkä sanoa että se on valmis: valmis elämään omaa kirjailijatonta elämäänsä. Runo on nyt elävä olento, jolla on kyky saavuttaa ja tehdä asioita maailmassa. Saavuttaa sellaista, mikä on kokonaan kirjailijan intention tai kontrollin tuolla puolen.

Toista kirjoitustapaani en ole hyödyntänyt useinkaan. Mutta jokin aika sitten tein kokeen, jonka kuluessa testasin sitä. Päätin omistaa kahdeksan päivää 64 runon kirjoittamiseen: kahdeksan runoa päivässä. Nämä yksittäiset kahdeksan runon tertut piti sitäpaitsi kirjoittaa yhdeltä istumalta, kahdesta neljään tuntiin. Ajatuksena oli niin ikään, että jokaisen runon sai kirjoittaa vain kerran – sen ensimmäisen kerran: ei työstämistä. (Tässä rohkeuteni petti ja annoin itselleni luvan työstää jokaista runoa jälkikäteen kahdesti.) Mitä tapahtui? En suinkaan istunut alas ja kirjoittanut sattumanvaraisesti mitä tahansa pää, silmät ja sormet loihtivat näppäimistöltä. Päinvastoin minä sukelsin uuvuttavaan – täysin hullulta tuntuvaan – yritykseen hallita tekstiä (kieltä), tunkeuduin tekstiin kaikkine puutteellisine kykyineni, kaikkine hajanaisine tietoineni, kaikkine mitättömine fyysisine voimineni. Kyse oli hyvin vähän inspiraatiosta: lupa kirjoittaa runo vain kerran – ja niin nopeasti – aiheutti minussa sellaisen paineen, etten ole koskaan aiemmin tuntenut kirjailijaminäni läsnäoloa yhtä vastenmielisenä, se tuntui väkivallalta: väkivallalta itseäni kohtaan, väkivallalta tekstiä kohtaan, väkivallalta kieltä kohtaan.

Vedin johtopäätöksen: purkauksenomaisessa kirjoittamisessa ei ollut tilaa tai aikaa sattumalle, siinä oli kyse vain hallitsemisesta, kun taas hidas kirjoittaminen, joka perustuu loputtomaan muokkaamiseen pitkän ajan kuluessa, synnyttää tekstin joka muuttuu jokaisella kirjoituskerralla entistä vapaammaksi ja hallitsemattomammaksi: avoimeksi tilaksi, autonomiseksi organismiksi. Mutten usko, että pitkään työstetyissä runoissakaan olisi pohjimmiltaan kyse sattumasta – että järjestelmästä ja päämäärästä voisi tällä tavoin vapautua. Se mitä ymmärrän hallitsemattomuudella, jota uskon hitaasti kirjoitettujen runojen toteuttavan, on sellaisen epistemologian ja ontologian ulkopuolella; kyse on toisesta tavasta olla (runo) ja toisesta tavasta ymmärtää (lukea). Ja tämä on Coleridgen ja Poen tuolla puolen/yläpuolella/alapuolella jne.

Lopuksi: myös lukemisesta keskustellaan. Onko runo nokkela arvoitus, jonka kirjailija on rakentanut ja joka lukijan pitää ratkaista, niin kuin esimerkiksi Poen tapauksessa? Tämän kaltaisen lukemisen vastakohdaksi en halua tarjota Coleridgen perinteestä nousevaa lukutapaa, vaan jotakin aivan muuta: onko runo olento ja rakennus, joka liikkuu meidän sisällämme ja jonka sisällä me voimme liikkua ja jossa tapahtuu asioita ja joka tekee asioita meissä; joka saa merkitykset syntymään, mutta myös hajoamaan? Tämä keskustelu, joka on luultavasti tärkeämpi kuin kysymys kirjoittamisesta, jää lyhyen tekstini kehyksen ulkopuolelle. Siispä sen sijasta aivan lyhyt ja proosamainen runo – yksi niistä 64 pikakirjoittamisestani syntyneistä runosta – joka sivuaa ongelmaa:

Yritys luennaksi, jossa runo ymmärretään avaruudeksi, tilaksi, liikkeeksi, ajaksi löytyy täältä. Teksti on julkaistu suomeksi Kristiina Lähteen käännöksenä kirjassani Lyhytproosaa, se mikä avautuu (Teos 2016).