“Runous kypsyy hitaasti. Säkeistä tekee kestäviä juuri tiheys. Runot johdattelevat havaintojen ja kokemusten äärelle, jotka voivat avautua viiveellä, tai välttämättä ne eivät avaudu koskaan. Älyn ohella runoudessa on kyse kaltaisuuden tunnistamisesta. Tunnistaminen tapahtuu usein tietoisuuden rajoilla, mutta mysteerin kieltämisen sijaan on hyvä ottaa tuoli alle ja varata aikaa ihmettelylle.”

Tiina Lehikoinen: Ajatuksia kokemuksellisuudesta ja runouden haamun kaltaisesta kajeesta – Pääkirjoitus. Noesis, 30.1.2017

Tiina Lehikoisen kuvaus runouden lukemisesta tuntuu herkältä ja todelta. Lehikoinen puhuu tekstissään myös vaikutuksesta, jonka häneen teki japanilaisen runoilijan Shion Mizuharan yksisäkeinen runo. Syntyy mielikuva lukijasta istumassa vastapäätä yksittäistä säettä: tarkentamassa rauhallisesti johonkin tarkasti rajattuun, katselemassa sen kokonaisuutta, reunoja ja keskustaa. Säkeiden kyky olla irrallaan sallisi levollisen pysähtymisen.

Samalla havaitsen, että kykenen tuskin koskaan tämänkaltaiseen lukemiseen. Runossa on aina myös sellaista, mikä on tunnistettavissa ainoastaan erottuvien rakenneosasten välillä ja yhteyksissä. Malttamattoman lukijan on saatava aikaiseksi kamera-ajo, joka on kyllin tarkka tallentaakseen riittävän monet runon osasista riittävän selvinä, ja silti niin nopea, että silmäys, jolla ei runon luonteen vuoksi voi varsinaisesti olla narratiivista aikaa vaan jonka on oltava simultaaninen, ehtisi sisällyttää itseensä kylliksi. Lukijana tarvitsen jonkin sellaisen panoraaman, viipaleen tai patjan, jolla havainto runon olioudesta – kuten Lehikoinen sanoo, on syytä ottaa selvää, millaisesta runollisesta oliosta on kyse – voisi levätä.

Tällainen lukeminen on vaikeaa melkein samalla tavalla, vaikkei aivan samassa mitassa tai painossa, kuin kirjoittaminen. Kuten pituushyppääjä, lukija/kirjoittaja joutuu keräämään harjaannuksensa ja voimansa ja käyttämään ne yhteen hyppyyn, jonka pituus on n metriä. Hän ei voi hypätä vähitellen, parikymmentä senttiä kerrallaan, ei jatkaa siitä mihin jäi, vaan hänen on luotettava kertaluontoiseen hyppäämiseen.

On tietenkin mahdollista luopua hyppyanalogiasta ja lukea kuin kaivertaja tai pistekirjoituksen taitaja. Mutta toisille hyppy toimii parempana mahdollistajana. Silmät voivat mennä sekaisin kun katsoo lähelle, syntyy tummanharmaa, näkemätön piste kuin näköhermon pää lähes keskelle näkökenttää. Yritän mieluummin nähdä tekstin vilistävän vauhdissa ja välittyvän tarkentuneina sykäyksinä: jonkin itsestä erillisen mutta tutun vauhdin tai rytmin annostelemana, otollisena virkistystaajuutena. Kuvittelen tiedostamattomien prosessien tulevan mukaan ja ehkä myös mielellisen endorfiinin, joka vapauttaisi ja keskittäisi energiaa.

Joutua vastakkain

Edellä sanottu pätee siis jollakin tavalla sekä kirjoittamiseen että lukemiseen, ja sitä määrittää luultavasti näiden kahden yhteys. Mutta ajattelen nyt vähän lisää jälkimmäistä, lukemista.

Luen siis tyypillisesti kokonaisuuksia osien sijaan. Määrittelen kokonaisuudet silmämääräisesti, ne eivät ole, niiden on vaikea sellaisenaan olla, koko teoksen kokonaisuuksia, jotka tulevat yleensä vasta lukemisen kuluessa lukijalle valmiiksi.

Teoksen kokonaisuus muodostuu luettavaksi otetuista kokonaisuuksista, kamera-ajoista ja hypyistä. Niiden sisällä painetaan erityisellä näkymättömällä merkinnällä magneettiset kohdat, jotka kuljettavat tai kokoavat. Luettu kokonaisuus muodostuu näiden suhteista. Magneettiset kohdat voivat olla säkeitä tai fragmentteja, runon rakenteessa erottuvia osia. Mutta hyppäävä lukeminen valitsee nopeasti sekä kokonaisuutensa että osansa, niin että runon ilmeinen, paikallaan pysyvä rakenne ei välttämättä sanele niitäkään.

Sen sijaan lukeminen, joka pysähtyisi tekstiä vastapäätä ja ottaisi tarkasteluun yhden sen osasen kerrallaan, väistämättä noudattaisi jotain tekstissä näkemäänsä osittamisen periaatetta ja katselisi selvästi itsekseen lohkeavaa osaa – tyypillisesti säettä, säeparia, lausetta, fragmenttia. Se ei tarkastelisi pyyhkäistyä ja vauhdissa improvisoitua näkymää osasesta, sillä se ei pyyhkisi ja improvisoisi.

Yksittäiset säkeet hohtavat tai kajahtavat lukemisessani, mutta yleensä kokonaisuuden keskeltä niin, että voi olla vaikea osoittaa niiden painokkuutta niiden rajojen sisäpuolelta. Se tulee suhteista, ympäristöstä ja niihin saapumisesta. Tyypillisin lukutapani olettaa ehkä, että vasta suhteissa ja asioiden asettumisessa toistensa taustoiksi selittämätön ja avoimuus mahdollistuvat.

Rakenneperiaatteen pysyvästi rajaama tekstin osa voi sisällyttää paljon, mutta miten se sisällyttää tämän liikkeen ja tärähtäneisyyden? Eikö aina jotain asetettua taustaa tai suhdetta vasten kuitenkin? Tuntuu, kuin säe-esinettä lukevalla olisi suuri todistamisen, kehystämisen taakka kun taas pyyhkäistyä kokonaisuutta, jos pyyhkäisykuva olisi mahdollista jotenkin vangita, voisi vain osoittaa sormella.

Mutta ehkä tämä on kärsimättömyyttä ja tottumuksen mukaan toimimista? Tai onkohan improvisaation, pyyhkäisyn sumeudessa jotain turhan pälkähästä päästävää? Ehkä olisi syytä antaa itselleen tehtäväksi lukea keskittyneesti pientä ja selvästi erottuvaa runon osaa, kohdella sitä kokonaisuutena, ja nähdä avoimuus ja liikkuvuus sen ympärillä, sen potentiaalina vuorovaikuttaa melkein minkä kanssa tahansa. Ehkä säkeet voisi ripustaa tietoisesti kuhunkin omaan, fyysiseen tai kokemukselliseen ympäristöönsä? Ehkä juuri tähän kaivattaisiin yksittäistä säettä, tai kahta, kolmea?

Tuli kaikessa elävässä valmiina

Lähden etsimään vastapäätä istuttavaa kohtaa Juha Kulmalan Pompeijin iloisista päivistä (2013). Pitää ensin kulkea laajasti tekstissä löytääkseen yksi, kaksi tai kolme säettä. Ne eivät yksiselitteisesti nouse ja pysäytä. Lukiessa pysähtelen kyllä, mutta en silloin näytä katsovan tekstiä vaan kaukaisuuteen.

Kulmalan teos on mielenkiintoisesti ei-fragmentaarinen. Sen runot ovat kukin oma hengästynyt kävelynsä, joiden kyydissä on tarkoitus pysytellä, kun ne etenevät omasta alustaan omaan loppuunsa. Niiden kuvat on valmiiksi kirjoitettu vilisemään ja juoksemaan toisiinsa. Yritän löytää sen mihin tarkentaisin mielelläni, siten, että yksityiskohta olisi rikkaassa suhteessa kokonaisuuteen. Löydän tällaisen:

Lyhyt, puoli-itsenäinen lause sijaitsee keskellä virtaavaa virkettä kohdassa, jossa tulesta puhutaan muutenkin. Tuleen pysähdytään melko pitkäksi aikaa. Pompeijin hautasi tuhka, jonka alkuperä oli tulinen, ja sen iloisten päivien aikana siellä oli varmasti palanut monia tulia. Lauseessa on tämän teoksen tunnistettavuutta ja luonnetta: se sanailee ja on vapaasti hirtehinen elämän pyhyyden suhteen samalla kun tunnustaa sitä. “Tehtaalla pantu” ottaa luuloja ja ylevyyttä pois: kaikki ovat samalta liukuhihnalta, ja heidät on lisäksi, epäromanttisesti ilmaisten, “pantu” alulle.

Säe, jota vastapäätä istun, on elämän ja kuoleman suhteen tasapainossa, tunnustaa niitä verhotta ja yhtäläisesti. Elävässä on valmiina tuli, jokin kipinä tai liekki, joka edustaa sen elämänvoimaa ja näyttää sille suuntaa. Toisaalta kaikessa eloon heränneessä materiassa on väistämättä valmiina sen oma tuhoutuminen, alttius yhtyä happeen.

Kaikki elävä samoin tulta sisältävänä voi olla posthumanistinen lausuma, joka haastaa ihmisen ensisijaisuuden muista olennoista erotettuna. Silti kaiken elämän kunnioitus on kestävä pohja ihmiselämän kunnioitukselle. Tehtaalla pantu tuli on kuin sauna tai taivaan portti, joka riisuu tittelit, mutta se ulottuu elonkehään.

Mitä merkitsee tuoda tehdas elämän pyhyyden ja katoavuuden yhteyteen juuri nyt, kun kaupungissa näköpiiriin sattuvat tehtaat ovat yhä useammin jollain tavalla muunnettuja, loft-asunnoiksi tai ajanviettopaikoiksi, joissa kauppojen nimessä on sana factory? Kulmalan runot eivät aivan ole tässä maisemassa, tai ehkä ne suhtautuvat siihen epäilevästi. Ne eivät kävele Pasta Factoryyn tai Valssaamolle. Niiden tehtaat ovat sellaisia, joissa tehdään tavaroita: myös paljon ylimääräistä ja haitallista. Savuava tehtaanpiippu on tyypillisesti asia, jota ei valita näkökenttään.

Pompeijin iloisten päivien runoissa elää ei-valikoiva katse, joka sisällyttää kaiken liian ja väärässä paikassa olevan. Tulta ei myöskään kukaan sytytä itseensä, eikä kukaan ole toista liekehtivämpi.

Huomaan, että olen voinut lukea tätä lausetta hämmästyttävän itsenäisenä. Sen taustalla kaikuvat mielikuvat ja muistot Kulmalan kirjoituksesta, mutta en tunne tarvetta palata teokseen ja etsiä sieltä tukea tai vertailukohtia. Minulla on myös miellyttävä tunne lähes tuhlailevasta runsaudesta, joka on ollut tarjolla ja josta olisi voinut nostaa tarkennettavaksi monenlaisia kuvia kuin kollaashiin päätyneitä, yksityiskohtaisia lehtileikkeitä. Siinä mielessä tämä ehkä nousi silmien eteen jossain määrin satunnaisesti.

Kaivot purjehtivat lävitse

Lähestyn samalla tehtävänannolla vielä Erkka Filanderin Heräämisen valkeaa myrskyä (2013). Lukemistani alkaa pian määrittää vakaumus siitä, että tässä teoksessa kuvaillaan aivan tietty kokemus menneen ja nykyhetken suhteesta. Pääsen kokemaan sitä lukiessani, ja siitä on suoria viitteitä pitkin teosta. Päädyn haravoimaan tekstiä löytääkseni kohdan, jossa etsimäni kokemus näyttäytyisi mahdollisimman suoraan ja jonka avulla voisin itse kuvailla sitä.

Tämä ei ollut tehtävänanto: oli tarkoitus kohdella jotakin tekstin osaa itsenäisenä, ei pyrkiä sen kautta tuomaan näyttämölle tulkintaansa tekstin kokonaisuudesta. En tahdo päästä eteenpäin viittauksien verkostosta, enkä osaa vastustaa haluani kuvailla teosta johdantona säkeille, jotka lopulta päädyn kehystämään. Heräämisen valkeassa myrskyssä on oikeastaan vain jonkin talon puutarha (jossa virtaa vesi) ja ihmiskehot, kaikki rakentuu kuvina näistä. Sillä on tahti, jossa avaukset ja purkaukset seuraavat toisiaan muutaman säkeen ryhminä. Preesens ja imperfekti vaihtelevat, ja tämä aikamuotojen pulssi alkaa tuntua erityisen tärkeältä.

Aiemmin koettu on läsnä hetkissä, joissa runon puhuja on, ja hän yrittää tavoittaa sitä, ja samalla tavoittelun hetkistä tulee kustakin osa kerrostuvaa, läpinäkyvästi ajallista kokemusta. Aamun, heräämisen, aukeamisen liike toistuu tasaisesti ja tiheästi. Siinä on mukana iltaan ja tulevaan kurkotus, kuin jo ennakoitaisiin sitä, miten tämä hetki tulee myöhemmin palaamaan. Teoksen kielellä veresi kuljettaa kuvia luoksesi uudelleen väritettyinä, ja tuo hetki kävi ehkä lävitsesi jo vuosia sitten.

Tapa, jolla tavoittelu ja herääminen alkaa aina uudestaan, ei ole syklinen vaan pistemäinen, fantastinen fermaatti. Symmetrinen avaamisen ja sulkemisen tahti ei minusta ole päivien ketju, uusi päivä edellisen jälkeen, vaan jollain tavalla aina sama päivä tai samaistuva; pysyvä yritys tavoittaa sitä, mikä tulee yhä uudestaan koettavaksi. Silti se ei ole myöskään mikään tietty päivä vaan komposiitti. Kuten puhuja etsii sitä päädyin etsimään sitä teoksen halki. Etsintä on aina täyttymättömäksi jäävää, siksi jatkuvaa ja siksi ekstaattista, siitä todistavat erilaiset kaartumisen kuvat ja vihjeet: hetki tekee yhteistyötä sen kanssa mitä et tavoita.

Preesensin ja imperfektin tasapaino on huomattavaa. Ne vaihtuvat toisikseen joskus kesken säkeen, ja joskus vaihdos on pitkän yhdessä aikamuodossa vietetyn jakson jälkeen painokkaampi. Vaikutelma kuitenkin on, että aikamuodot todella ovat vaihdettavissa: mitä tahansa hetkeä voi tarkastella kuin sen sisältä tai kuin palaavaa ja kurkoteltavaa. Tämä saatavilla olemisen kokemus synnyttää suuren rikkauden tunteen. Siksi päädyn lopulta ripustamaan eteeni nämä säkeet:

Niissä on kerrosten läpi syvälle kulkeva suunta kahdella eri tavalla, aineettomasti ja aineellisesti. Ulkotila kääntyy sisätilaksi (puutarha luolaksi) sillä kokemus on kehollinen, siinä on vääntävä, valtaava puolensa. Ei palata meneneseen ja muisteta, vaan eletty ottaa vallan nyt, ei-tahdonalaisesti mutta silti kutsutusti, tervetulleesti. Se on kenties muiston raaka-aine joka tulee jalostumattomana; en ole varma sen suhteesta muistoon.

Vaikka olen nyt rajannut Heräämisen valkean myrskyn tähän itselleni merkitykselliseen kokemukseen, se on toki paljon muutakin. Silti voi sanoa, että se on keskittynyt ja rajattu. Se ei sisällytä itseensä mahdollisimman monia ristiriitoja ja odottamattomuuksia kuten Kulmalan teos tekee. Sen sijaan se on omistautumisessaan valmis tarvittaessa asettumaan ristiriitaan ympäröivän maailman kanssa.

Joutua yhteyksiinsä

On eri asia etsiä edustavaa lausetta, joka kykenisi tiivistämään kaiken, kuin sattumalta törmätä sanoihin, jotka tuntuvat tekevän niin. Tällöin lause saa todistusvoimansa kokemuksesta, eikä sitä pysty irroittamaan siitä. Vielä eri asia olisi kohdella mitä tahansa rakenneosaa runosta, yksittäistä säettä, yksittäistä fragmenttia, edes yksittäistä runoa edustajana, ja odottaa, että se avaisi ja selittäisi kokonaisuuden ja kuulumisensa siihen.

Runous puhuttelee meitä siinä kokemuksessa, jossa maailma on monimutkainen, kokemus on asioiden risteyksissä muodostuva ja asiat ovat suhteessa toisiinsa. Ehkä siksi sen lukeminen suhteissa ja kokonaisuuksissa, oikeastaan tapahtumina, tuntuu niin tärkeältä. Se muodostuu luettavaksi tilanteissa ja ottaa merkitystä kaikkialta ympäristöstään, historiasta ja siitä, mikä on tullut mahdolliseksi vasta aivan nyt, ja heittää valaistusta takaisin näihin asioihin.

Runouden pitäisi saada risteytyä ja lohjeta kokonaisuuksiksi myös kaiken muun samaan aikaan luetun ja koetun kanssa – ehkä etenkin tarinoiden, joiden ajatellaan ottavan lukijan mukaansa ja palauttavan tämän sitten kuin tanssin lopuksi omalle paikalleen, kokemusta rikkaampana. Runous ei toimi näin, ja siksi sen pitääkin vuorovaikuttaa kaiken kulttuurisen tapahtumisen ja kokemisen kanssa, ja tiedon ja uutisten kanssa, kaiken mikä oletetaan selväksi.