Sattuma on ongelma: Vaikka harrastaisitkin liikuntaa ja söisit monipuolista ravintoa, yhdessä solussasi voi tapahtua mutaatio, joka tappaa sinut.

Saattaa myös olla, ettei mutaatiota tapahdu, ja sinä todellakin elät pitkän ja onnellisen elämän, vaikka vähät välittäisit elintavoistasi.

Sama sietämätön sattumanvaraisuus koskettaa yhteiskuntaa teknokraattien sinnikkäästä todistelusta huolimatta: Insinööri ei pysty ennakoimaan kaikkia mahdollisia ydinvoimalaan kohdistuvia uhkia eikä lentäjä voi aina estää lintuparvea koukkaamasta koneen suihkumoottoriin.

Musta joutsen uhkaa suihkumoottoreiden lisäksi epävakaata talousjärjestelmää, koska musta joutsen on määritelmänsä mukaisesti odottamaton ja erittäin epätodennäköinen tapahtuma.

Siis uhka jota ei voi havaita eikä siihen siksi voi varautua.
Miten tämän asian kanssa voi elää?

Kysymys maailmankaikkeuden sattumanvaraisuudesta murtautui toden teolla esiin jo 1800-luvulla, kun jumalaista järjestystä heijastava sääty-yhteiskunta oli kyseenalaistettu, ja torikokouksissa oli pudotettu sallimuksen asettamien hallitsijoiden päitä. Tieteellisen maailmankuvan vallatessa alaa uskonnon elintila kutistui, niin että ruvettiin puhumaan jumalan kuolemasta.

Älymystö koetti kiihkeästi pystyttää kristillisyyden tilalle uutta uskontoa ja kehotti palvomaan jumalan sijasta ihmistä, kauneutta tai järkeä. Mutta ei se onnistunut. Sattuma kruunattiin maailmankaikkeuden hallitsijaksi.

Näiden mullistusten vanavedessä - vuonna 1897 - Stéphane Mallarmé julkaisi runonsa Nopanheitto ei koskaan tuhoa sattumaa (Un coup de Dés jamais n'abolira le Hasard). Hänkin halusi korvata kristinuskon uudella uskonnolla ilman jumalaa, koska yhteiskunta tarvitsi kollektiivisia rituaaleja.

Mallarmélla oli vaatimaton tavoite tehdä runoudesta kultti, joka voisi tyydyttää modernin ihmismielen spirituaaliset tarpeet.

Mallarmé uskoi sattuman hallitsevan todellisuutta, mutta samalla häntä harmitti kieleen sisältyvä mielivaltaisuus: Nopanheitto ei koskaan tuhoa sattumaa -suomennoksensa esipuheessa Helena Sinervo muistuttaa lukijaa Mallarmén kuuluisasta muotoilusta, jonka mukaan ranskan kielen sana ”la nuit” soi kirkkain värein, kun taas päivä ”le jour” tummin.

Mallarmé halusi kirjoittaa Absoluuttisen kirjan, joka kumoaisi sattuman ja ottaisi tyhjäksi jääneen jumalan paikan. Absoluuttinen kirja ei koskaan valmistunut, mutta projektista jäi jäljelle kirjallisuushistorian virtauksia monin sattumanvaraisin pyörtein ohjaillut runo Nopanheitto ei koskaan tuhoa sattumaa.

Nopanheiton kuvasto on fragmentaarista, mutta siitä voi koota yhtenäisen maiseman: haaksirikkoutuvan laivan kyydissä Mestari epäröi heittää noppaa ennen vajoamistaan syvyyksiin. Runon liike suuntautuu silti kohti tähtikuviota: jumalainen järjestys on romahtanut ja epävarmuus hallitsee, mutta ihminen hakeutuu yhä taivaaseen.

Runossa seitsemän tähden kuvio – Otava – näyttää muuttavan muotoaan kuin pyörivien noppien silmäluku.

Jos jumala on kuollut, kaikki on sattumanvaraista. Eikö silloin pitäisi lakata kokonaan puhumasta sattumasta, tämä sana kun tuntuu olevan pelkkä jäänne: se antaa ymmärtää, että maailmassa vallitsee järkiperäinen järjestys, ja sattuma on poikkeus tästä järjestyksestä.

Järjestyksen hajoaminen kertautui Mallarmén aikana myös runomuodon kysymyksissä: vapaa mitta teki tuloaan, eikä Mallarmé vastustanut sitä. Päin vastoin: hän oli siitä innoissaan, vaikka kokikin että mitallinen säe ja vapaa mitta täydentävät toisiaan. Vapaa mitta antaa tilaa runoilijan subjektiivisuudelle, kun taas aleksandriini toimii ihmisiä yhdistävän rituaalin lailla.

Miten mitallisuus voisi jatkua aleksandriinin kuoleman jälkeen, Mallarmé pohdiskeli: Ehkä vapaamittaisen lyriikan täytyy tavoittaa absoluuttinen muotonsa?

Ranskalainen filosofi Quentin Meillassoux on tulkinnut Mallarmén Nopanheittoa esseessään Le Nombre et la Sirène. Hän etsii Mallarmén Nopanheitosta kätkettyä koodia samaan tyyliin kuin Dan Brown tulkitsee Leonardo da Vincin maalauksia: kätketty koodi on Mallarmén kehittämä uusi runomitta, joka yhdistää vapaan mitan aleksandriinin muistumiin.

Tulkitessaan Nopanheittoa Meillassoux lähtee liikkeelle sanaleikistä: Maître (mestari) äännetään ranskaksi samalla tavalla kuin Mètre (mitta). Kun runossa ”hylätään ikivanhat laskelmat”, Meillassoux ymmärtää sen aleksandriinista luopumiseksi, ja kun runossa puhutaan ”mullistuksesta” (crise), Meillassoux tulkitsee sen säkeen kriisiksi. Ja kun Mallarmé runoilee ”Ainoasta luvusta joka ei voi olla toinen”, Meillassoux tulkitsee luvun liittyvän Mallarmén kehittämään koodiin.

Sanoja laskemalla ja muita johtolankoja etsimällä Meillassoux päätyy siihen, että Nopanheiton ytimessä on kätketty luku. Se on ikään kuin Mallarmén toimittama uhri, jonka paljastuminen jää sattuman armoille. Salattu luku kokoaa seurakunnan Nopanheiton ympärille samaan tapaan kuin ehtoollinen, jossa Kristuksen ruumis ja veri muuttuvat mystisesti leiväksi ja viiniksi ja jotka seurakunta yhdessä nauttii.

Olipa Meillassoux'n tulkinnasta mitä mieltä tahansa, mystinen numeroherkku on yli sadan vuoden ajan maittanut monille Mallarmén Nopanheiton tulkitsijoille. Jos siis Nopanheitossa todella on kätketty koodi ja esioulipolainen rajoite, Mallarmén suhde mielivaltaiseen ja mielettömään universumiin tuntuu jääneen jossain määrin ristiriitaiseksi: Hän pyrkii säilyttämään salatun koodin avulla tunteen maailman metafyysisestä järjestyksestä – ikään kuin maailmaa sittenkin ohjaisi näkymätön numerologinen koodi – olkoonkin että se on nopanheiton tulosta.

Nopanheiton ympärille ei kuitenkaan syntynyt vaikutusvaltaista modernia uskontoa, ja taidekin jatkoi kehittymistään uusiin sattumanvaraisiin suuntiin. Parikymmentä vuotta Nopanheiton ilmestymisen jälkeen esiin nousi taidesuuntaus, joka antoi sattumalle vielä suuremman merkityksen kuin Stéphane Mallarmé oli sille antanut.

Kysymys oli tietenkin surrealismista.

Sana surrealismi mainitaan ensimmäisen kerran 24. päivänä kesäkuuta vuonna 1917, jolloin esitettiin Guillaume Apollinairen näytelmä Mamelles de Tirésias. Näytelmän esipuheessa Apollinaire kirjoittaa näin:

”Kun ihminen halusi matkia kävelyä, hän keksi pyörän, joka ei muistuta ulkoisesti jalkaa. Näin hän harjoitti tietämättään surrealismia.”

Näytelmä aiheutti kuhinaa Pariisin taiteilijapiireissä. Ensi-illassa istui Jean Cocteaun, Philippe Soupaultin, Louis Aragonin ja Max Jacobin lisäksi André Breton joka tunnetaan surrealismin manifestin kirjoittajana ja taidesuuntauksen itseoikeutettuna paavina: hän halusi hallita muita surrealisteja, vaikka uskoikin että ihminen on luovimmillaan luopuessaan tuotantonsa hallinnasta ja antaessaan sattumalle tärkeän roolin.

Breton kehitteli Apollinairen argumenttia eteenpäin vuonna 1920: ”Pyörään kätkeytynyt ihmisjalka ilmaantuu sattumalta uudelleen höyryveturin kampiakselin muodossa.”

Surrealistinen lokomotiivi lähti toden teolla valloittamaan maailmaa ja vapauttamaan taiteilijoita yhteiskunnan ja järjen rajoituksista. Se tavoitti minutkin kovin myöhään Pohjolan perukoilta, 1980-luvulla. Tukkani oli silloin sekaisin, ja halusin luopua todellisuuden harhaisista hallinta- ja omistamispyrkimyksistä, jotka olivat aiheuttamassa ekokatastrofia. Runoudessa tämä vastarinta tarkoitti ryöppyävää kuvallisuutta, jota ei voi valjastaa instrumentaalisen järjen palvelukseen.

Kiinnostavinta taiteilijan työssä ei mielestäni ollut tietoinen poetiikka, keinojen hallinta, vaan se mikä ilmestyi teoksiin sivutuotteena, hallitsemattomana pohjavirtauksena oikeaoppisuuden tuolta puolen. Näin siitäkin huolimatta, etten kirjoittanut surrealistista runoutta.

Silloin en tiennyt, että ideani oli vain yksi muunnelma André Bretonin ajatuksista. Vuosien varrella ajatus rupesi tuntumaan tyhjältä. Automaattinen kirjoitus ei ratkaissut tärkeää eksistentiaalista kysymystä: kuinka estää merkityskato, kun kaikki on sallittua?

Mitä tehdä vapaudella, jos on täysin eksyksissä?

Vuonna 2006 ilmestyi Helena Sinervon hieno suomennos Stéphane Mallarmén Nopanheitosta. Palasin tähän ihmeelliseen teokseen, jota en oikein ymmärtänyt mutta joka ei myöskään jättänyt minua rauhaan.

Mallarmén runo vaikutti muodon näkynä, ymmärrystä syvemmällä tasolla. Aistin poukkoilevien säkeensirpaleiden ja vääntyilevien lauserakenteiden keskellä kätketyn järjestyksen. Oliko se Quentin Meillassoux'n mainitsema mystinen luku 707 runon keskiaukeamalla? Tiedä häntä. Joka tapauksessa Nopanheitto jäi vuosiksi kytemään ajatuksiini ja tunkeutui lopulta kirjoitusprosessiini, joka niin ikään liittyi mielivaltaisuuteen, sattumanvaraisuuteen ja uhkaavaan nihilismiin.

Mallarmén kommentti kielen materiaalisuudesta oli muuttunut runousoppini kulmakiveksi: ”Ystävä hyvä, ei runoutta tehdä ajatuksista ja tunteista, vaan sanoista.” Kun siis panin sanoja peräkkäin ja vaihtelin niiden järjestystä, koin olevani samankaltaisessa pakkoraossa kuin Nopanheittäjän kirjoittaja oli ollut sattuman ja johdatuksen, vapaan mitan ja metriikan välisessä kuilussa. Pyörivät nopat ja taivaalla muotoaan muuttava tähtikuvio heräsivät eloon.

Vähitellen kehkeytyi idea permutaatioon perustuvasta runokokoelmasta.

Äänen murroksen ensimmäisessä osastossa pyöritin runoblenderiä. Rakensin toiston ja muuntelun helvetinkonetta, jossa sanat muuttivat koko ajan merkitystään ja muuttuivat epävakaiksi – kuin heittäisi noppaa niin että inhimillisesti mielekäs kokemus jauhautui hajalle.

Toisessa osastossa muuntelin ensimmäisen osaston runoja: valitsin kustakin kuusitoista sanaa ja järjestin ne uudelleen tavoittaakseni haikumaisen kiinteän merkityksen. Mutta sattumanvaraisia muunnelmia oli liikaa eikä maailma asettunut vakaasti paikoilleen.

Kolmannessa osastossa panin pakan uusiksi: sekoitin aiemmat runot keskenään ja rakensin niistä pitkähkön kollaasirunon, johon alkoi rakentua mielekäs jatkumo – inhimillinen kokemus, joka koostui täysin lainatuista ja uudelleenjärjestetyistä sanoista. Tämänkin kurinalaisen muodon sisällä sattuma sai tehdä näkymätöntä työtään, kunnes yksilöllinen minuus oli jauhettu kappaleiksi ja muotoiltu uudelleen.

Sitten tuli sonettien vuoro: runon minä sulautui tähän satoja vuosia vanhaan runomuotoon niin kuin mystikko sulautuu olemattomaan jumalaansa.

Tunsin itseni vapaaksi.

Miksi hitossa näin tämän vaivan? Entä mitä opin tuon kirjoitusprosessin aikana ja sen jälkeen luettuani Quentin Meillassoux'n ajatuksia, tai kun sain pyynnön kirjoittaa Jano-lehteen sattumasta, ja minun oli pakko ajatella nämä ajatukset, jotka muodostuivat enemmän tai vähemmän sattumanvaraisista aineksista, joiden välille yritin löytää mielekkäitä yhteyksiä, koska mieleni oli ne jostakin syystä saattanut yhteen?

Yritetään vastata.

Elämme edelleen samassa maisemassa kuin Mallarmén nopanheittäjä. Olemme tietoisia universumin kaoottisista voimista ja epäinhimillisestä mittakaavasta, ja meidänkin on vaikea rakentaa kertomusta ihmistä suuremmasta tarkoituksesta, joten kanavoimme tämän tyhjyydenkokemuksen kuluttamiseen, hedonismiin ja itsensä toteuttamisen harhakuviin.

Toisaalta ihmiskunta luottaa mieluummin saksalaiseen insinööriin kuin johdatukseen vastatessaan epäinhimillisiin ja arvaamattomiin riskeihin. Se rakentaa elämää helpottavia ja suojelevia teknisiä järjestelmiä ja luo ympärilleen talouden ja tekniikan koneistoa, jota ohjaavat tiukat proseduurit. Jokaisen ihmisen on pakko sopeutua näiden järjestelmien hierarkioihin, ainaisten tuottovaatimusten ja suorituspaineiden alla.

Olemme siis sekä sattuman armoilla vapaina eläviä linnunradan kulkureita että omien järjestelmiemme elinkautisvankeja. Ja koska nämä rakentamamme informaation, tekniikan ja talouden koneistot lepäävät tyhjän päällä, sattumanvaraisen universumin läpi kiitävällä kivenmurikalla, me myös näemme koko ajan maailmamme mielipuolisuuden. Mutta ulospääsyä siitä ei ole. Siksi vapautta on etsittävä rajoitteiden sisältä: sattuma tekee työtään ahtaassa tilassa, vapauden ehdot muuttuvat, ja runon minä löytää hyvällä tuurilla tasapainon ja oikean tavan elää.