Runoilija Aale Tynni (1913–1997) solmi nuorena avioliiton, jonka hän ajan mittaan vaistosi tuhoon tuomituksi. Kertomansa mukaan hän ei ”tuntenut mitään sellaisia tunteita, joita vaimon pitäisi tuntea miestään kohtaan. Mutta tahdoin vilpittömästi tehdä parhaani, ja luulin ihmisen voivan tehdä, mitä hän tahtoo.”

Runoja silti syntyi, esikoiskokoelmaa Kynttilänsydän (1938) kiitettiin. Mutta ristiriitaiset tunnot alkoivat olla runoilijalle painava kahle: ”Yritin saada itseni tuntemaan päinvastoin kuin tunsin.”

Kirjallinen elämä tutustutti toisiinsa nuoren lyyrikon ja WSOY:ssä työskentelevän Martti Haavion (1899–1973) eli runoilija P. Mustapään. Vähitellen heidän välilleen syntyi kiintymys, ”jota en kaikista ponnistuksistani huolimatta (---) pystynyt tukahduttamaan.”

Kumpikin oli tahollaan avioliitossa. "Olimme joutuneet virtaan, mutta uskottelimme yhä itsellemme, että uimme täysin vapaasti. Tulevaisuutta emme ajatelleet. Eihän meillä ollut yhteistä paikkaakaan muualla kuin runon maailmassa.”

Kaksi romantikkoa kohtasi toisensa sekä elämässä että runossa. Entinen murskautui, uutta oli syntymässä – mutta vasta monien vaikeuksien jälkeen.

Haavion puoliso Elsa Enäjärvi-Haavio kuoli vakavan sairauden jälkeen vuonna 1951.

Aale Tynni joutui läpikäymään vuosia kestäneen kivuliaan avioeroprosessin. Historiantutkija Kauko Pirinen kieltäytyi pitkään myöntämästä eroa; Martti Haavio ja Aale Tynni saattoivat solmia avioliiton vasta vuonna 1960.

Tynni on myöhemmin todennut, ettei hän uransa alussa ollut voinut kuvitellakaan kirjoittavansa minkäänlaisia rakkausrunoja, koska ne hänen mielestään edellyttivät ”semmoista välittömyyttä”.

Toisen aviomiehensä, rakastettunsa, kirjallisen työtoverinsa hän on valmis tunnustamaan myöhemmän tuotantonsa voimanlähteeksi ja innoittajaksi. Liittoa Tynni luonnehti maailman onnellisimmaksi.

Kun Haavio-Mustapää oli vuonna 1973 kuollut, Tynni alkoi parin vuoden kuluttua tehdä muistiinpanoja. Niihin kirjautui tunnustuksellisia impressioita menneestä elämästä, mutta erityisesti hän availi Mustapään runojen lähteitä ja virikkeitä. Kansion päällä oli lappu: ”P. Mustapään runojen taustaa (Salainen).” Tyttärelleen Riitta Seppälälle hän sanoi: ”Saat päättää sitten kun minua ei ole, mitä tälle tehdään.”

Tynni kirjoitti: "Martin runojen ymmärtämiseksi on olemassa paljon seikkoja, jotka minä yksinäni tiedän ja arvaan."

Rohkea lause. Tynnin ote Mustapään runoihin on lempeä mutta luja. Hän vakuuttaa voivansa vihkiä jälkimaailman yksityiseen tietoonsa.

Kansion sisältämät muistiinpanot Riitta Seppälä päätti julkaista. Hänen toimittamansa teos Kuva kaivattuni – P. Mustapään runojen taustaa (Salainen) ilmestyi vuonna 2005.

Sama aiheisto saa lisävalaistusta tuoreessa elämäkertateoksessa Aale Tynni - Hymyily, kyynel, laulu; teoksen ovat kirjoittaneet Riitta Seppälä ja hänen poikansa Mikko-Olavi Seppälä.

Haavio-Mustapään kuoleman jälkeen Tynni koki yhteyden puolisoon jatkuvan: ”En tunne olevani Martin leski; olen jatkuvasti Martin vaimo. Näen hänet usein unessa, joka on yhtä selvää kuin valveillaolo. Silloin aina luulenkin olevani valveilla ja olen vakuutettu siitä, että valveilla koettu on ollut pelkkää unta ja erehdystä: että Martti elää ja yhteiselämämme jatkuu yhä.”

Syntyessään Kuva kaivattuni oli siis todellakin ”salainen”, yksityinen. Mutta julkisesti – hieman toisin, paljosta vielä silloin vaieten - Tynni oli jo aiemmin antautunut selittämään Mustapään runoja luennoissaan, joita hän oli pitänyt Tampereen yliopistossa syksyllä 1975. Niistä syntyi kivijalka Martti Haavion muistelmien jatko-osaan Olen vielä kaukana (1978), jonka Tynni toimitti.

Tynni ja Mustapää ikään kuin sulautuivat toisiinsa sekä rakastavaisina että luovina lyyrikkoina. Tynni myöntää, että ”kertomus Martin runoista kääntyy useasti kertomukseksi omistani. Nämä kaksi jokea juoksivat yhteen.”

On yleistä, että runoilijat eivät itse omia runojaan mielikseen selitä. Jos tutkija myöhemmin siihen urakkaan uskaltautuu, hän saattaa tehdä johtopäätöksiä ja tulkintoja, leikkelee runon lihaa pitkin poikin, löytää runoilijan elämästä ”todistuksia” ja tapahtumia ja muuta muka kartalle merkittyä. Silti hän saattaa lähteä vikasuuntaan. Totuus voi lopultakin uinailla syvällä runoilijan oman alitajunnan suonsilmässä.

Sille, että Tynni availee omia runojaan, on sanottava kaunis kiitos.

Mustapään runojen osalta tulkintojen kirjaamista saa hyvinkin ihailla. Joskus sopii toki empiäkin. Kieltämättä tulkilla – Tynnillä – on ollut tavallista useampiakin argumentteja puolellaan. Rakastettunsa Mustapään laadun hän kyllä tunsi ja vaistosi, sekä läheisenään että oman runoutensa osallisena, läsnäolijana.

Läheisyyden Mustapää salli. Toisen runo kutsui häntä, ja hän vastasi kutsuun omallaan. Tynni puolestaan säteili Mustapään itsevaltiatar-muusana. Runoilijoiden säkeillä oli yhteistä pohjavettä niin kylliksi, että jälkiviisas kertomus käy uskottavaksi.

Vuorolaulu – jälkitulkinnoista puhumattakaan – oli kahden toisiaan rakastavan runoilijan kesken mahdollinen.

Tynni seurasi läheltä myös tiedemies-Haavion työtä: ”Hän näytti minulle jonkin tarinan, jota hän parhaillaan tutkimuksessaan käsitteli. Minussa se jäi itämään ja monesti muuttui runoksi. Jokainen päivä hänen rinnallaan oli hedelmällinen ja täynnä elämää. Hänen kirjastossaan tein ja teen jatkuvasti kaiken aikaa omia löytöjä. Oli kuin minulle hänen kauttaan olisi avautunut kokonainen aarreaitta, kokonainen maailmallinen ihmishengen aarteita. Niinpä on minun lyriikkani kasvanut sellaisen ilon ja rakkauden ilmapiirissä, jollainen on suotu vain harvoille runoilijoille.”

Joskus Tynni sijoittaa selityksiinsä runoilijoille yhteisen tapahtuman. Kun runossa on neilikoita ja pietaryrttejä, se ”voi hyvinkin sisältää muiston Martin vierailusta Westendin kodissani”. Näitä kukkia kasvoi kodin tienoilla, kun Haavio-Mustapää vieraili siellä WSOY:n Yrjö Jäntin kanssa kesällä 1946.

Runossa mainitaan myös teenjuonti ja keltainen teevati; pöytään Tynni oli kattanut vieraille keltaiset teekupit.

Muuan matineamatka Turkuun lokakuussa 1947 antoi virikettä kummankin runoon. Kyseessä ovat Mustapään Maisema on keltainen ja Tynnin oma Tanssilaulu. Mustapää lausui runoilijattarelle kohteliaisuuden tämän kauniista kengistä. ”Ne olivatkin tuon pula-ajan kengiksi hyvin sirot, mustakorkoiset kengät, jotka olin kalliilla hinnalla saanut ostetuksi Westendin kaupasta.”

Mustapää runoilee: ”--- Miten siron, pienoisen / jäljen jalka polki / pintaan pihan sannan – Rarahua Rannan / tavoittelit yössä siis. ---” Aivan totta, matineassa kuultiin Elli Rannan laulama Sulho Rannan sävellys Katri Valan runoon Rarahu.

Tynnin omassa Tanssilaulussa prinssi taas kaihoaa: ”Oi vieraani, oi vieraani, olet kaunein neito maan, / noin kauniita kenkiä en ole nähnyt prinsessoillakaan, / noin kauniisti, noin kauniisti ei kukaan astua vois ---”
Sitten tanssikenkä hiersi jalan verille ja ”silkkikengät värjäytyivät hiljaa purppuraan”. Tässä on syytä panna merkille värin eroottinen vihje.

Tynni arvelee, että runoon pääsivät ”muuntuneina” jälleen nuo kengät, joita Mustapää oli Turussa kehaissut.

Mustapää antoi Tynnille vuonna 1948 joululahjaksi eripainoksen teoksestaan Ei rantaa ole, oi Thetis. Omistukseen hän kirjoitti: ”Ja laulu ylistää / hymyäs lempeää.”

Näihin sanoihin päättyy Mustapään oma Runon synty; se kertoo luomisen kurimuksesta, päivien kaaoksesta, mielen autiudesta, jossa runo vasta aavistelee syntyään. Kunnes uuden luomisen ilon sytyttää muusan hymy.