Nainen laulaa ei:n lauluja
talossa jonka alla jäälohkare sulaa, unohtaa soraan kraaterin.
Hän työntää kielen ulos, kivet alkavat vieriä, antavat hänelle
                                                        rytmin, hän laulaa ilman lauluääntä                                             
ilman lintuun piirtyvää varjoa, kivet nostavat hänet ilmaan                                              tähdeksi
hän kuvioi pienillä, joutavilla kielloilla.

         Ei saa huutaa. Tyttärestäni ei tule kaunista.          

Hän tietää että unet tulevat tulevasta,
hän kieltää tuoreen elämyksen edustustehtävät                                 
ja sielun viiveen niin päättäväisesti että jäämme talon eteen kuin lapset.                         

         Ei lapsia saa kiittää. Kuitenkin kiitin lapsiani aina.

Kauniista kodista josta hän oli lähtöisin valuu äänen sekaan kimeää kahinaa,
hän pudistaa pistot pois. Lampaanvalkoisesta kodista jossa hänet ommeltiin hameeseen                     
syntyy valkoista puhetta joka laskeutuu huonekaluille kuin mineraaliöljy,                         se ei imeydy.
Kaikki kiiltää. Silmälasit välähtävät ruudukon yllä, se on ennalta määrätty.

         Etteikö rakkautta olisi ollut! Ja vitsejä!  Hän alleviivaa lausunnon umpeen
         ja väittelee marginaaleissa. Hän säästää lausunnon. Tärkein syy tänne tulooni
         on kertoa teille mitä ette vielä tiedä, miten graniitti ja lehtivihreä jauhavat
                                                                                                            kesän sydämet varjoiksi,
                                                                                                                       sitten voin nukkua.                  

Turha kertoa mattosimpukoista,
olorososta tai aamun tanssihäistä, tuulettomalla rannalla
meri saa murheelliset ihastumaan, nainen ei koskaan

suostu suutelemaan
aallon lihavaa suolakelloa, etelän myrskykelloa joka lyö mantereen odotuksessa,
hän keittää järveen uponneista luista vetämiään rapuja kunnes päättää ettei pysty siihen.
Se punaisista kuorista.

         Mutta aina, aina punaista ylle jouluna. Hän peseytyy edellisenä päivänä
         ollakseen valmiina, hän kieltää vierailta mustan pukemisen, se tekee ihmisestä mustan.

                   On kultainen pallo, on kaamos kuitenkin, silmissä
                   uutta jäätä joka vuosi, se tarkoittaa että on nukuttava.

                   On siivottava perjantaisin mutta hän itkee silti,
                            unet tuovat punaisen hatun joka kertoo äidin pään täyttyneen verellä.
         Tässä ei ole kyse nuoresta lääkäristä muistopuheen pitäjänä.
                            Ei kukkaispöydästä eikä hätäkellojen soitosta.

                            Ei hänen synnyttäjästään joka on kuollut siis,                                                            kuollut
  siis,          
         minulle hän oli kuin kuparinen esimerkki tai kysymys, meillä naurettiin, ei muuta.
Mannerjää piirsi maisemat, ei muuta. Ei hyräilyä,
         se ei ole hyvästä, tummuneet lusikat eivät ole hyvästä sydämestä, tyytyväisyys,
                   yössä silmiin kertyvä purppura.
                            Ja kuvittelu, kuvittelu on kiellettävä.          

         Etteikö rakkautta ollut! Jakamatonta, kulumatonta!                                         Mek   koihi   ni
                   on jokaiseen ilmestynyt tahra joka ei lähde. En lue ohjeita. En koskaan
         roiski. Jos lapseni väittää, ettei häntä kiitetty, hän tekee sen
                            pahasta mielestä. Hänellä on suunnitelma. Hänet pitää häpäistä. Päistä.