Kun alan taas kirjoittaa runoja, pidän Vartion proosarunot pöydällä. Kirja makaa mahallaan työhuoneen puupöytää vasten. Pidän sitä pöydällä ja pidän käsilaukussa, kävelen Kallion katuja pitkin, palaan kirjaa pitkin eksyksistä sinne mistä olen tullut.

Näistä teksteistä ei voi sanoa, mitä ne ovat. "Proosarunoja", lukee kannessa, "uninovelli", sanoo joku, voiko Vatikaania enää runoksi sanoa, yli kymmenen sivua tiuhaa tekstiä, näin haluan kirjoittaa runoja. Ajattelematta lajien rajoja, aitoja.

Tiedän heti, mistä Vatikaanissa on kyse. Menen tietä sen viuhtovien naisten kanssa, vai onko tämä mikään tie, pihan poikki, navetan taitse, mäkeä alas, virran yli, maaston halki, kukkulalle. Takapihan läpi, porttikongista ulos, työhuoneen ikkunan editse, Hesaria pitkin, kirjakaupan vierestä, kapakan ohi, Piritorin kautta.

Suoraan pyykkien ja leipomusten ääreltä naiset ovat lähteneet juoksemaan Vatikaania kohti, yhdelläkin likainen esiliina ja kädet kyynärpäitä myöten taikinassa, minuakin ne inhottavat, naisten ilme on kuin lehmillä, tyhjät silmät, lerppuvat suut, mutta tartun punapukuisen naisen helmaan, hän juoksee tässä myös, nainen hänkin on, mutta juoksee kohti Vatikaania ja näkee kaiken ja kertoo siitä.

Tiedän, mistä Vatikaanissa on kyse. Istun aamukahvipöydässä tätä tummaa naista vastapäätä ja hän kertoo unesta, josta on juuri herännyt, tukka takussa, kertoo niin kuin unesta kerrotaan, sekavasti ja muita näkemättä, tiedän mistä hän puhuu. Tiedän, koska tunnen hänet, tunnen hänet niin kuin peilikuvan tai itseni peiton alla. Hän on ihan toinen kuin minä, minä kasvoin puuskittain, nukuin talviunta, hän paloi nopealla liekillä ja minun ikäisenäni hän oli jo kuollut. Tunnen hänen katseensa peilissä. Hän kertoo ja tuohtuu kertomastaan, hän rakastaa asioita joista voi tuohtua, niin kuin nyt Vatikaania kohti vellovia villittyjä naisia, tai paavia joka väistää hänen katsettaan. Paavi väistää ja väistää, vaikka ei ole voinut olla huomaamatta palavasilmäistä, punapukuista naista väkijoukossa.

Vain ne, jotka kääntyvät pois tämän Vatikaanin luota, ne jotka eivät imeydy sen portista sisään, saavat käyntiinsä arvokkuutta. Mutta punapukuinen nainen, hänet nielaistaan ilmavirran mukana sisään, hän joutuu joukon imussa paavin eteen, paavin huone on karu, seinät maalaamatonta puuta, lattia rosoinen. Kukat mätänevät vedessä. Naisen murhe vain kasvaa kasvamistaan, kun paavi väistää hänen katsettaan, siunausta hän ei saa, koskaan hän ei tule tietämään, huomasiko paavi hänet edes. Hän koettaa olla itkemättä, sillä kyyneleet valuvat punaisen puvun rinnuksille ja muuttavat sen mustaksi. Hänen on poistuttava, kasvot kireinä.

Äkkiä kuunnellessa muistan oman uneni, miten olen voinut unohtaa sen? Näin unta pyhän Birgitan sormuksesta: se liukui sormestani pesualtaaseen, allas oli täynnä ryönää, partakarvoja, hiuksia, sameaa saippuavettä, sormus liukui posliinireunaa pitkin ja ehdin juuri napata sen ennen kuin se solahti viemäriin. Sain sen kiinni! Sen punainen kivi hehkui lampun valossa. Sain sen takaisin sormeeni.

Sain sormuksen sormeeni ja laitoin käden taskuun ja tunsin taskussa taitetun paperin terävän reunan, tunsin keneltä se kirje oli, jätin sen pesualtaan reunalle. Lähdin siitä pois, lähdin kävelemään Kallion katuja pitkin, kivitalojen ohi, ratikkakiskon yli, portaita ylös, mäen päälle, kuuntelin punapukuisen naisen kieltä ja tiesin, mistä on kyse.