Merenranta Itä-Helsingissä tuntuu luontevalta asuinpaikalta yhdelle Suomen rakastetuimmista runoilijoista ja lauluntekijöistä. Ensi vuonna seitsemänkymmentä täyttävä Aulikki Oksanen on asunut puolisonsa kanssa Vuosaaren taiteilijatalossa sen valmistumisesta saakka eli noin kymmenen vuotta.

Oksanen tarjoaa voimakkaasti tuoksuvaa teetä ja kehottaa istumaan pöydän päähän selkänojalliseen tuoliin, se on mukavampi. ”Nämä isän veistämät pirttikalusteet ovat rakkaat, mutta iän myötä olen alkanut kaivata selkänojallisia istuimia”, hän sanoo. Vastusteluistani huolimatta hän jää itse istumaan penkille.

Tarkoitus on jutella piirroksista, vaihtaa näkökulmaa runoudesta kuviin. ”Äärimmäisen harvoin kukaan kysyy tästä puolesta työtäni”, Oksanen sanoo aluksi ja alkaa kantaa pöytään kirjoja. Keskustelun aikana hän nousee useamman kerran pöydän äärestä ja tuo pinoon uuden runoteoksen, romaanin tai levyn. Tuotanto on runsas ja se näkyy pinojen korkeutena.

Aivan olennainen materiaali löytyy silti julkaisemattomasta tuotannosta. Hän ravistelee pieniä, ruskeasta kauppapaperista leikattuja palasia kuluneesta kirjekuoresta. ”Sain nämä isältäni joululahjaksi aikoinaan, hän oli säästänyt lapsuuteni runot.” Lappusiin on riimitelty herttaisia runoja, ja melkein jokaisen takaa löytyy piirros, joka jollain tapaa kuvittaa runoa.

Oksanen on jo lapsuudessaan kuvittanut tekstejään. Toisaalta voisi sanoa, että hän on kirjoittanut runoja kuviinsa. Valitsen lähtökohdaksi ensimmäisen vaihtoehdon siitä syystä, että kuoressa on myös muutama runo ilman kuvaa.

”Isäni oli käynyt Rauman seminaarin. Hän vaikutti minun kuvalliseen ilmaisuuni ratkaisevasti. Muistan sen hetken pikkutyttönä, kun isä otti kynät esiin ja näytti minulle, että viiva pitää uskaltaa vetää. Tällaiset asiat uppoavat lapsen mieleen kuin veitsi voihin”, Oksanen kertoo.

Isän lisäksi Oksaseen on selvästi vaikuttanut kansantaide. Kotona on paljon kauniita kirjottuja tekstiilejä eri puolilta maailmaa. Hän käyttää myös näyttäviä koruja. ”Rakastan erityisesti Kalevalakoruja. Olen aina käyttänyt koruja, jo lapsesta lähtien. Ne antavat minulle jatkuvaa esteettistä iloa.”

Kun Oksasen julkaistu kirjallinen tuotanto alkoi 1960-luvulla, piirrokset olivat olennainen osa teoksia. Hevosen kuolema sekä Emilia ja Suomi pitävät sisällään tunnistettavia, ohuella mustalla kynällä piirrettyjä, fragmentaarisia kuvia.

Oksasen piirroksille ovat tyypillisiä piirretyt kehykset, joiden sisään aihe on sommiteltu. Tunnetuin hänen piirroksistaan on varmasti kuva, joka koristaa Aulikki Oksasen lauluja -levyn kantta. Se on tyypillinen ja kuvaava esimerkki. Samantyyppiset kuvat rytmittävät suurta osaa Oksasen runoteoksista.

”Kun teen näitä kuvia, teen valtavasti luonnoksia. Kulutan paljon paperia, siksi minulla ei ole varaa kalliisiin arkkeihin.” Oksanen piirtää kuvansa kopiopaperille ohuilla mustekynillä. ”Teen luonnoksia, jotta löytäisin oikean ilmeen. Kymmenesosamillimetri voi muuttaa koko tunnelman, tehdä eri kuvan. Kun hahmotan vapaalla kädellä esimerkiksi ilmettä, kun haluan tulkita tunnetilaa, voi piirtäjän hengähdystauko tuoda kuvaan vääränlaisen välkkeen silmiin.”

Oksanen on maalannut jonkin verran myös öljyväreillä. WSOY omistaa yhden niistä, kirjailijan omakuvan: ukkospilven alla vastatuuleen kulkevan naislinnun. Oksasen alter ego on seikkaillut piirroksissa alusta alkaen. Ensimmäinen sarvipäinen omakuva on vuodelta 1967.

Entä saako Oksasen runoteosten kuvia sanoa kuvituksiksi? Oksanen ei ota kantaa, ainakaan hän ei ole saanut korvausta kuvittamisesta ja kuvien oikeudet ovat yhä hänellä. ”Joskus kuva syntyy ennen runoa, yleensä toisinpäin. Välillä syntyy sarjakuvanomaisia tarinoita, joissa teksti on syntynyt samanaikaisesti ja tarina jatkuu toisesta toiseen”, hän kuvailee työskentelyään ja tiivistää: ”On valtavan hauskaa, mutta samalla haasteellista piirtää näitä kuvia.”

Oksanen ei kuitenkaan piirrä sarjakuvaa eikä tee kuvarunoa. Lähimpänä näitä lajityyppejä hän on visuaalisesti näyttävässä ja monipuolisessa elämäkertateoksessaan Piispa Henrikin sormi ja muita katkelmia, josta osa on ruuduittain etenevää kuvakerrontaa.

Hänen osin sarkastisistakin piirroksistaan löytyy sukulaisuutta nuoremman sukupolven piirtäjiin. Tiina Pystysen kuvarunot ja Riitta Uusitalon sarjakuvat ovat lähin löydettävissä oleva vertailukohta. Oksanen itse nostaa esiin kuvataiteilija Alpo Jaakolan piirroskuvitukset kirjoihin.

Määrittely on vaikeaa eikä edes kovin tarpeellista. ”Nykyään on avautunut mahdollisuus liikkua alueelta toiselle. On aivan eri tilanne kuin 1960-luvulla, jolloin kirjailijan piti olla kirjailija, ei voinut olla samalla kuvataiteilija. Näitä ahtaita rajoja ryhdyimme kaatamaan, raivaamaan tietä. Etsimme yhteiskunnassa muutoksia vanhoihin asetelmiin. Ilmapiiri oli hyvin dynaaminen.”

Oksasen monet laulurunot kuuluvat suomalaisten rakastetuimpiin lauluihin. Musikaalisuus ja musiikki elävät kirjoittamisen ja piirtämisen rinnalla vähintään yhtä vahvoina. ”Tässä luovassa työssä kohtaavat ja limittyvät eri elementit. Ne ovat toistensa kumppaneita”, Oksanen kuvailee eri taiteenlajien limittymistä. ”Kaikki, musiikki, runous ja kuva, ne ovat yhteydessä keskenään, ne kuuluvat samaan kokonaisuuteen. ”

”Kirjoittaessani näen asioita visuaalisesti. Näen runojani kuin elokuvaa ja laulurunojani myös kuin melodiaa. Rytmin melodia tulee jo kielen kautta. Kieli on kuin musiikkia.” Hän kertoo, että lauluruno soi kirjoittaessa mielessä eräänlaisen apusävellyksen kautta. Joskus apusävellys voi jäädä myös henkiin kuten laulussa Vilukukka.

Pääsääntöisesti runot säveltää ammattisäveltäjä. ”Siinä vaiheessa, kun säveltäjä ryhtyy työhön, olen luovuttanut runoni. Siitä tehdään uusi tulkinta. Se on aina hurja kuulla. Samalla tapaa on hurja kuulla, miten laulaja tulkitsee tekstin ja sävellyksen.”

Oksanen laulaa tekstejään myös itse ja hänet tunnetaan vilpittömänä ja aitona esiintyjänä. ”Minulle on valtava merkitys sillä, että esitän runojani lukemalla ja laulamalla. Resonointi kuulijoiden kanssa kannattelee minua. Kun yleisö on kiinnostunutta ja kuuntelee intensiivisesti, saan siitä valtavasti voimaa.”

Hän kuvailee vuorovaikutustilannetta yhteydeksi, jossa on käsinkosketeltava mutta näkymätön lataus. Se sama lataus on läsnä hänen runoudessaan, proosassaan, lauluissaan ja piirroksissaan. Riippumatta lajityypistä Oksasen taide perustuu kommunikaatioon ja ymmärrettävyyteen. Sen myötä yhteys yleisöön elää ja voi hyvin.