Runoilija voi määritellä ja peilata itseään ryhmän kautta ja saada voimaa yhteistyöstä samanhenkisten kanssa. Kirjallisen porukan jäseniä tuo yhteen samankaltainen "runomaku", samoilla taajuuksilla resonoiva suhde poetiikkaan. Vuonna 2008 alkunsa saanut Helsinki Poetry Connection kokoaa helmoihinsa kirjoittajia, jotka haluavat esittää runojaan – kapakoissa, lavoilla, puistoissa, terasseilla. Runosta tulee esittävää taidetta ja sosiaalinen tapahtuma.

Miksi runoja pitäisi esittää? Kysytään tätä HPC:n aktiiviselta jäseneltä, runoilija Juho Niemiseltä. Eikö runo ole yksinäinen otus, parhaimmillaan hiljaisissa luku- ja kirjoituskammioissa? Eikö haltioitumisen hetkiin runon parissa kuulu vain oman sydämen jyskytys ja tajunnan lävistävät oivallukset? Miksi raahata arka runo-olmi estradeille?

Juho Niemisen mielestä lavarunous on poeettista tutkimusta. – Minua kiinnostaa se, mitä runosta tulee esiin ihmisten edessä. Esiintyessä näkee runon epäaitouden tai valheellisuuden. Esiintymistilanne on paljastava. Keskittyneen kuuntelemisen taitokin kehittyy liverunoilloissa.

Kun lähtee Niemisen mukana HPC:n runoklubille, saa unohtaa ajatukset olmeista ja kammioerakoista. Tunnelma on kaikkea muuta kuin sulkeutunut tai sisäänpäinkääntynyt. Henki on melkein riehakkaan vastaanottavainen ja lämmin. Open mic -illoissa mikrofoni on avoin kaikille. Ei tarvitse olla täydellinen tai valmis voidakseen tarttua mikkiin, eikä änkytyksiin tai virheisiin kuole. Runo on myös rosoa ja kompurointia? Vaiko niin, että helmet eivät löydy, jos muullekin ei anneta tilaa? Vaikuttaa siltä, että HPC:n linjana on moninaisuus ja kirjavuus: kukkikoon runo rehevänä.

Juho Niemiselle lavaesiintyminen oli tuttua jo ennen HPC:n perustamista. – Voitin vuonna 2004 omaksikin yllätyksekseni poetry slam -kilpailun Helsingissä. Siinä vaiheessa poetry slam oli vielä suhteellisen tuntematon ilmiö ja pienimuotoista toimintaa. Tutustuin Anja Erämajaan, joka voitti vuotta myöhemmin saman kilpailun. Aloin käydä lavarunoilloissa. Joitakin vuosia sen jälkeen Harri Hertell perusti Helsinki Poetry Connectionin.

Aluksi minulla ei ollut käsitystä siitä, mikä toimii lavalla, Nieminen naurahtaa. – Silloin vain ristin sormet ja toivoin, että homma toimii. Ensiaskelista lavarunouden parissa on kymmenen vuotta, ja paljon on muuttunut. Mutta ehkä sama metodi on käytössä vieläkin. Suunnistan vaistolla.

Nieminen ei kuitenkaan ole tähdännyt esiintyjäksi. – Halusin jo nuorena vahvasti kirjailijaksi. Ajattelin, että runoudessa pystyn kehittämään kirjallista ilmaisuani kokonaisvaltaisesti. Parhailla ja eniten arvostamillani kirjailijoilla oli runotausta, kokonaisvaltainen lajien hallinta. Ehkä mukana oli myös romantiikkaa: diggailin 60-luvun undergroundia, Jarkko Lainetta, Saarikoskea, Teemu Hirvilammia.

Juho Nieminen on yksi Helsinki Poetry Connectionin juuri julkaistun Lava-antologian toimittajista. Lava-antologiassa on esillä liikkeessä toimivien kirjoittajien runoja sekä artikkeleita HPC:n toiminnasta ja runouden esittämisestä. – Antologian yksi tehtävä on houkutella ihmisiä tapahtumiin, Nieminen sanoo. – Osa kirjan teksteistä vaatisi live-esityksen.

Millainen on hyvä lavaruno? Millaista runoa sopii esittää? – On vaikea antaa mitään ohjenuoraa tuohon, enkä ole opiskellut dramaturgiaa. Käytän joskus musiikkia esimerkkinä: kun kuuntelee huilumusiikkia, kuulee, onko huilu puinen vai metallinen. Sitä ei kuitenkaan merkitä nuotteihin. Kun esittää lavalla runon, tulee hyvin esille, millaiselle "instrumentille" se sopii. Runossa paljastuu piirteitä, joita ei voi lukea tekstistä.

Juho Niemisen mukaan HPC tekee paluuta metodeihin, joiden avulla runo menee paremmin perille. – Minulla on kirjallisuustieteellinen tausta. Akateemiseen runopuheeseen liittyvät tietyt teemat ja tietynlainen runodiskurssi. Se näkyy usein runokritiikissä. Kritiikit kirjoitetaan yleisölle, joka tuntee akateemisen diskurssin. HPC:n tapa mennä runoon on toisenlainen, vaistonvaraisempi.

– Runoilijoita on moneen junaan, Nieminen muistuttaa. – Kirjallisuustieteellinen puhe runosta ei saavuta tai kosketa kaikkia. Runoryhmittymiin lyödyt leimat ovat aina vaarallisen yleistäviä. Mutta minulle runossa samaistuttavuus ja samalle aaltopituudelle pääseminen ovat tärkeitä asioita. En tarkastele runoa teoreettisesti tai etäältä, vaikka olenkin kirjallisuustieteilijä.

HPC:n toimintaan kuuluu avoimuus. – Tapahtumat ovat ilmaisia, ja mikrofoni on tosiaan kaikille vapaa. On kiinnostavaa nähdä, kauanko pystytään ylläpitämään tunnetta siitä, että uusi tulija on tervetullut tilaisuuksiin. Koska ryhmä muuttuu sisäpiiriksi? Tällä hetkellä avoimuus perustuu paljolti siihen, että HPC:n ydinjoukko on nuorta. Perustajajäsen Harri Hertell ja yksi aktiivisimmista runoiltojen järjestäjistä, Kasper Salonen, ovat noin 25-vuotiaita. HPC antaa nuorille signaalin siitä, että tapahtuu jotain, joka on establishmentin ulkopuolella.

Nieminen itse on jo yli kolmekymppinen, ja HPC-porukkaan mahtuu monen ikäisiä. Hän kokee HPC:n sukupolvi-ilmiönä: porukassa on 1990-luvulla syntyneitä kirjoittajia. – Kun itse olin parikymppinen, oli tärkeää käydä tapahtumissa, joissa kävi itseni ikäisiä ihmisiä.

Netti on keskeinen tekijä HPC:n syntymisessä. – Tällaisen porukan kokoaminen ja tapahtumista tiedottaminen olisi hankalaa ilman nettiä. Netti mahdollistaa avoimuuden. HPC on ollut blogimaailmassa näkyvä. Tässäkin mielessä HPC on 2000-luvun ilmiö.

Nieminen pitää itsekin Kaikkien Asioiden Pikkujättiläinen -kirjallisuusblogia ja seuraa runokeskustelua netissä. – Monet blogit ovat minulle jopa tärkeämpiä kuin Tuli&Savu. Blogeissa on myös kritiikkien yhteydessä mahdollisuus keskusteluun ja palautteeseen. Ei ole vallan keskittymää. Mikä tahansa blogi saattaa hetkellisesti herättää keskustelun ja sitten vaipua taas puoleksi vuodeksi unholaan.

Niemisen mielestä blogeissa on vielä paljon mahdollisuuksia odottamassa hyödyntämistään. – Kirjallisuuskeskustelussa blogin etu on se, että se on liikkuvaisempi kuin staattinen lehti. Blogi päivittyy usein, sitä kommentoidaan Facebookissa ja toisissa blogeissa. Totta on, että taso on kirjava.

Nettiä kritisoidaan siitä, että siellä julkaistuja runoja ei kukaan toimita, paljon tavaran seasta joutuu itse seulomaan kiinnostavaa. Mutta ei kustantamojenkaan runouspolitiikassa ole enää omia, erottuvia linjoja. Kustantamoissa ei ole asialle omistautuneita runouden portinvartijoita eikä omia runobrändejä.

Mutta HPC:kin on kustantaja! Se on Lava-antologian lisäksi julkaissut Juho Niemisen uusimman runokokoelman Saattaa sisältää pähkinää (2012) sekä ryhmän perustajan Harri Hertellin ja aktiivisen jäsenen Lasse Hauerwaasin runoja. – Kustantaminen on oheistoimintaa, eikä siihen ole enempää resursseja, Nieminen sanoo. – Olemme tapahtumia järjestävä yhdistys, emme kustantamo. Olen silti ylpeä HPC-logosta kirjassani. Se sitoo kirjan omaan aikaansa, vuosiin, joina HPC on ollut runokentän näkyvimpiä toimijoita.

Juho Niemistä kiinnostaa ajatus "omasta äänestä", josta kirjoittamisen yhteydessä usein puhutaan. – Olen suunnitellut "oman äänen kritiikki" -nimistä esseetä. Joka tekstissä on oma ääni. Minulle se paljastuu nimenomaan esitystilanteessa. Yleisö on se, jonka avulla saan panokset käyttööni. Yksin runoa lausuessa en saa mitään tunnetta itsestäni irti. Responssi puuttuu.

Nieminen saa myös voimavaroja esiintymisjännityksestä. – Ilman jännityksen tuottamaa adrenaliinia esitys jää veltoksi. Tämä on temperamenttikysymys, niin kuin moni asia kirjoittamisessa. Pidän temperamentti-sanasta. Se sisältää anteeksipyynnön: minä nyt vain olen tällainen. Samalla se on röyhkeää: temperamenttiaan ei voi muuttaa. Minä olen luontojani ohjautunut lavarunouden pariin ja sitä kautta Helsinki Poetry Connectioniin.