Tapaamme Sirkka Seljan kosteana alkusyksyn päivänä. Olemme tulleet Hämeen rintamaille, Lahdesta kolmisenkymmentä kilometriä Tampereelle päin, kumpuilevien vainioiden ja tuuheiden metsikköjen keskelle. Seuduille mistä Sirkka Selja (alias Sirkka-Liisa Tulonen) on kotoisin - ja missä hän asuu edelleen.

Seutu on tärkeä, luonto, sen vahvuus ja väkevyys kuuluu Seljan tuotannossa. Ei niitä runoja ole kirjoitettu yksinomaan kaupungista käsin; pihapiirien, puitten ja pensaitten ääressä on eletty ja ne ovat kirjoittautuneet teksteissä luontevasti, itsestäänselvästi ulos. Minä olen, tämä on.

Ja on myös loppukesän päivä, vahva lähestyvän syksyn tuntu, kosteus ja tuoksu. Ja pihapiiri, jonka ruoho on korkeaa ja märkää. Pihapiiri kuuluu tilaan, joka käsittää useampia rakennuksia, mm. Villiruusun. Aikoinaan tilalla toimi vanha kestikievari. Tila edelleenkin hallitsee seudunkulmaa patinoituneella arvokkuudellaan.

Sirkka Seljan luona käy kolmesti viikossa kuntohoitaja Arto Pääkkönen. Hän on tälläkin kertaa paikalla ja tulee meitä ulos vastaan. Hetkisen kuluttua istumme Villiruusun kammarissa, runoilija Selja katsoo meihin noviiseihin ja kuntohoitajaansa levollisin mielin. Alamme käydä Seljan pitkää uraa valikoidusti läpi, ensin aivan alkuhetkistä lähtien.

Esikoisrunokokoelma Vielä minä elän ilmestyi 1942.

- Olin hyvin yllättynyt, Selja muistelee. - Kävin Lahden tyttölyseota. Sain asuinpaikkaani kirjeen, jossa luki nimeni. Kun avasin kirjeen, osui ensimmäisenä silmiini sana 'Kustannussopimus'. Se oli hyvin ihmeellistä.

- Olin kirjoittanut aina, runoilija jatkaa. - Heti siitä pitäen kun opin kirjoittamaan. Ensin pikku kertomuksia, sitten runonpätkiä. Lyseota käydessä lähetin runojani Söderströmille ja ne pitivät niistä siellä.

Sirkka Selja muistaa erityisen lämpimästi Inka Makkosta, joka kustantamossa otti nuoret kirjailijat siipiensä suojaan.

- Makkonen toimi lähinnä mainospuolella, Selja kertoo. - Silti hän piti meistä erityistä huolta, Eila Kivikk'ahosta, Anja Vammelvuosta ja minusta. Aloittelimme samoihin aikoihin, tunsimme turvallisuutta ja lämpöä keskenämme, meistä kolmesta tuli elinikäiset ystävät, paljolti kiitos Makkosen ymmärtävän katseen.

Mutta, niin kuin sanottu, esikoisteos ilmestyi sota-aikaan.

- Aivan, myöntää runoilija itsekin. - Kyllä kokoelman riveiltä voi lukea vallitsevan ajankohdan, tunnot ja halun nähdä tilanteen läpi. Monet aloittelevat miespuoliset runoilijat, jotka minä tunsin, olivat rintamalla, hän jatkaa. - Sodan jännitteet olivat läsnä joka hetki.

Sirkka Seljan ura jatkui esikoiskokoelman jälkeen varsin tuotteliaana. Vuoteen 1948 mennessä hän oli julkaissut neljä runokokoelmaa ja yhden näytelmän, Eurooppalaisen. Runoilija myöntää itse suoraan, että hänelle kävi kuten useimmille kollegoille: esikoinen avasi portit, tunnustus ja kiitos työnsivät materiaalia esille. Selja oli kirjoittanut aina, nyt hänen kirjoittamansa tekstit julkaistiin, runoilija koki eräänlaisen täyttymyksen.

Eräänä Seljan tuotannon kiintopisteenä ja läpimurtona pidetään hänen kolmatta runokokoelmaansa Taman lauluja, joka ilmestyi vuonna 1945. - Löysin siihen kokoelmaan oman sanontatavan, Selja myhäilee. - Tunsin sen poikkeuksellisuuden välittömästi.

Tämä on totta. Kun lukee Taman lauluja tänään, voi sitä pitää edellisten kokoelmien ja myös eletyn ajan kristallisoitumana; runot etenevät itsevarmasti omalla äänellään, niissä puhuu, jos mahdollista, ympäröivä vielä luontevammin kuin aiemmin.

Minä olen, tama on.

Ja vielä, ei tällaisia runoja välttämättä kirjoita "kaupunkilainen", kyllä Taman runoissa elää ja puhuu vahvasti lapsuutensa maalla elänyt.

En ole koskaan kokenut kirjailijuutta ammattina, Sirkka Selja tunnustaa. – Kirjoitin, koska tekstit syntyivät itsestään, koska koin niiden kirjoittautuvan minusta ulos. En ole koskaan ollut kirjailija isolla k:lla ollenkaan.

- Oliko sinulla muita suunnitelmia koskaan, aikomusta valmistua johonkin muuhun ammattiin? Arto Pääkkönen kysyy.

- Ei, ei ollut, runoilija hymyilee. - Ilmoittauduin kyllä yliopistoon, kun pääsin ylioppilaaksi. Kävin uskollisesti luennoilla. Filosofiaa, psykologiaa, kirjallisuushistoriaa. Mutta en valmistunut koskaan. Minulle oli pääasia mitä niiltä luennoilta sain.

Kuvaaja Tomi Kontio tunnustaa väliin opiskelleensa itsekin Helsingin yliopistossa samoja aineita ja ettei myöskään valmistunut koskaan. Tuttu runoilijan tie.

- Niinkö? Etkö sinäkään? Selja naurahtaa. - Minulle oli suuri elämys kuunnella luennoilla Eino Kailaa, joka oli loistava esitelmöitsijä. Samoin kiiruhdin innolla psykologian luennoille. Minähän oikein imin niitä asioita, mutta en ikinä, en koskaan valmistunut!

- Minua ihan kauhistutti ajatus, että minun pitäisi suorittaa jotain, runoilija huokaa yhä. - Taisin kyllä kirjallisuushistorian approbaturin suorittaa jossain vaiheessa, mutta en sen kummemmin. Oli kammo, että piti tentata jotain.

Sirkka Selja tunnustaa viihtyneensä Helsingissä erinomaisen hyvin. Hän tapasi kollegoita, Helsinki ympäristönä oli aivan toinen kuin Hämeenkosken Putula. Seljalla oli vuokra-asunto Helsingissä aivan viime vuosiin asti. Talvet Helsingissä, kesät täällä rakkaiden kissojen kera.

Ja kissarakkaus näkyy yhä: patsaita ja tauluja pitkähännistä, isosilmistä löytyy hyllyiltä ja seiniltä riittämiin. Kissat, kuten myös kissojen "toinen maailma", unimaailma, ovat läsnä Seljan tuotannossa hyvin vahvasti.

Kuntohoitaja Arto Pääkkönen kertoo Sirkka Seljan näkevän edelleen paljon unia, mikä ei ole enää runoilijan kunnioitettavaan ikään ehtineille niinkään tavallista. Saati että muistaisi ne.

- Sirkka usein yllättää minut, kun tulen aamusella, ja kertoo mitä unia on nähnyt, ja niistä me puhellaan yhdessä, Pääkkönen sanoo.

Sirkka Selja on elänyt aina itsellisenä naisena ja matkustanut myös sen mukaisesti. Jo 30-luvulla lukioaikoinaan hän oli vaihto-oppilaana jokusen kuukauden Unkarissa, mikä sekään ei ollut ajankohtaan nähden kovin tavallista. Saati että sotien jälkeen, 40 - ja 50 -lukujen vaihteessa, hän matkusti yksin junalla ympäri Eurooppaa ja kulki muun muassa Italian päästä päähän.

Jälleen, muistettaneen millaisessa maailmassa ja etenkin millaisessa tapakulttuurissa elettiin: nuori nainen yksin pitkällä junamatkalla. Eräs mieleenpainuneista kaupungeista oli Sisiliassa Catania.

Niin rauhallinen ja kaunis kaupunki, Selja muistaa. - Vasta jälkeenpäin kotiin tultua sain kuulla sen olleen pahimpia mafiakaupunkeja. Mutta en minä siellä yhteenkään roistoon törmännyt, en koko Italiassa. Oikeastaan ensimmäiseen roistontyyppiseen törmäsin vasta Tanskassa, kun olin jo melkein täällä taas, kotona.

Samalla itsellisen nuoren naisen Italian-vaelluksella hän halusi nähdä Leonardo Da Vincin synnyinkodin Anchianon kylässä Pohjois-Italiassa.

- Muistan, että lähdin sinne Firenzestä ja viimein tulin pieneen kylään. Erään talon edessä seisoi isäntä ja emäntä ja tiedustelin heiltä missä Da Vincin synnyinkoti oikein oli, Selja kertoo. - Isäntä ja emäntä kertoivat, että synnyinkotiin on vielä parisen kilometriä matkaa, mutta heidän poikansa voi viedä minut sinne.

Niin minä sitten taitoin viimeisen taipaleen Da Vincin synnyinkotiin italialaisen pojan moottoripyörän kyydissä, runoilija hymyilee. - Ja synnyinkoti sitten oli semmoinen vaatimaton mökki tietenkin. Minulla on siitä itse ottamiani kuvia täällä jossain ja postikortteja, jotka hankin.

Oliko näistä retkistä ainesta kirjoittamisiin?

- Oli varmaankin, runoilija myöntää. - Ei tietenkään suoraan eikä heti, mutta myöhemmin, jollain tavoin. Mutta ne retket kertovat paljon henkilöstä, runoilijasta joka ne kulki.

Kysytään vielä lopuksi Pablo Nerudasta. - Tapasin hänet vuonna 1955, kun hän oli käymässä Suomessa. Muistaakseni Kirjailijaliitto oli kutsunut meikäläisiä kirjailijoita tapaamiseen hänen kanssaan ja niin olin siellä muitten mukana, Selja kertoo. - Neruda oli eksoottinen persoona, kotoisin eksoottisesta kulttuuripiiristä. Se oli jo sinänsä hyvin jännittävää.

Selja kertoo, etteivät he olleet juurikaan yhteydessä myöhempinä vuosina. Osittain jo siksi että välimatka oli niinkin pitkä ja osittain koska Nerudaa veivät ympäriinsä hänen nimensä ja maine.

- Mutta kysyi hän minua mukaansa, kun täältä lähti. Olisi vienyt mukanaan ties minne, Sirkka Selja kertoo. - Vastasin, etten minä lähde täältä minnekään. En minä voi Suomea jättää.