John Donnen runoilijanmaine on kasvanut viimeksi kuluneen sadan vuoden aikana suureksi. Aikakautensa runoilijoista hän lukeutuu heti Shakespearesta seuraaviin. Donne on myös yksi englanninkielisen maailman kaikkien aikojen maineikkaimpia rakkausrunoilijoita, olkoonkin että hän tuskin olisi välittänyt jättää jälkimaailmalle itsestään aivan tällaista kuvaa. Itse asiassa Donne, joka kuollessaan oli St. Paulin katedraalin tuomiorovasti, olisi kernaasti halunnut laajan runotuotantonsa jäävän tyystin unohduksiin. Hän ei olisi halunnut, että runoista julkaistaan hänen nimissään kirjaa, saati että siihen sisällytettäisiin uskonnollisten runojen lisäksi myös hänen nuoruutensa kevytmielisiä, eroottisia ja paikoin suoranaisen siveettömiä runoja.
Ei niin, että runoissa sinänsä olisi ollut mitään hävettävää. Niiden älyllisyys ja kekseliäisyys keräsivät ihailevaa huomiota jo Donnen omana aikana, jolloin runoista liikkui käsinkirjoitettuja kopioita Donnen ystävien keskuudessa. Ne olisivat voineet tuottaa hieman pahamaineista kunniaa runoilevalle hovimiehelle tai ammattikirjailijalle, mutta kirkonmieheltä tällaiset runot olisivat olleet jotain ennenkuulumattoman säädytöntä. Vanha Donne olisi toivonut jälkimaineensa lepäävän tyystin toisenlaisella jalustalla. Vaikkapa sillä mittavalla saarnatuotannolla, joka häneltä on säilynyt ja joka sekin lukeutuu oman alansa klassikoihin.
Metafyysinen runoilija
Jälkimaailma on nimennyt Donnen ja eräät muut hänen aikalaisensa "metafyysisiksi runoilijoiksi". Nimitys juontuu Samuel Johnsonilta ja oli annettu lähinnä pejoratiivisessa mielessä. "Mitä heterogeenisimmät ajatukset pakotetaan väkivalloin yhteen; luonto ja taide ryövätään kuvituksen, vertailun ja alluusion tarpeisiin; heidän oppineisuutensa opettaa ja heidän hienostuneisuutensa yllättää, mutta lukija tuntee palkintonsa kalliilla hinnalla ostetuksi, ja vaikka hän toisinaan ihailee, hän hyvin harvoin saa tyydytystä," Johnson kirjoittaa.
Metafyysiset runoilijat olivat siis liiaksi älyllisiä, nokkelia, näppäriä ja oman teknisen taituruutensa pauloissa sen sijaan, että he olisivat olleet vaikkapa suorapuheisia, yksinkertaisia, jaloja ja tunteisiin vetoavia. Johnsonin käsitys "metafyysisistä runoilijoista" säilyi vallitsevana aina 1900-luvun alkuun saakka, jolloin erityisesti Donne koki melkoisen uudelleenarvioinnin ja alkoi kohota marginaalisesta asemastaan englanninkielisen runouden suurimpien nimien joukkoon.
Vanhan Runouden kääntämisen haasteet
Tekee mieli ajatella, että Donne oli liiaksi epäajanmukainen runoilija 1700- ja 1800-luvuille. Hänen kirjoituksensa älyllisyys ja nokkeluus tuntuvat olevan lähempänä oman aikamme henkeä kuin joidenkin varhaisempien aikojen runouskäsityksiä. Ei tunnu sattumalta, että juuri modernismin suurnimi T.S. Eliot oli yksi niistä kirjoittajista, jotka osaltaan ovat olleet nostamassa Donnen arvostusta.
Vanhan runouden kääntäminen on aina haastavaa ja usein se on likipitäen mahdotonta. Ohessa julkaistavat suomennokset ovat yrityksiäni kääntää Donnen hienovireistä ja mitallista runoutta oman runouskäsitykseni läpi suomeksi. Tässä julkaistavat suomennokset ovat enemmänkin eräänlaisia vaiheita Donnen kääntämisessä kuin mitään ehdottomia lopputuloksia. Vaikka tapailenkin Donnen alkuperäisten runojen muotoja ja sointuja, käännän vapaaseen mittaan ja käytän loppusointuja hyvin vapaasti ja ennen kaikkea välittääkseni jotain runon musiikista. Suomennoksissa pyrin säilyttämään sen, mikä on Donnen runoissa omaleimaisinta ja tärkeintä, nimittäin niiden sisältöjen ja kuvallisuuden kekseliään ja polveilevan rakentumisen, niiden nokkeluuden; niiden "metafyysisyyden".
Donnen runoudesta ja elämänvaiheista kiinnostuneille on tarjolla laajalti kirjallisuutta. Kelvollisena aloituksen paikkana toimii Wikipedia.
Viisi uutta Donne-suomennosta
Triplanarri
Olen kaksi narria, ja tiedän sen,
sillä rakastan, ja minä sanon sen
tällä ruikutuksella runouden;
vaan ken olisi viisas, en minä ainakaan,
jos se tyttö sattuisi suostumaan.
Niinpä kuten pienet kapeat tiehyet maan
suodattavat merivedestä pois ärsyttävää suolaa,
ajattelin että voisin suruni suodattaa
läpi riimien ärsytyksen, voisin ne hukuttaa.
Ei sääntöihin sidottu suru ole lujaa;
tunteen kesyttää, joka mittaan sen valjastaa.
Vaan kun olen niin tehnyt,
joku mies, äänestään, taidostaan ylpistynyt,
alkaa surujani laulamaan;
ja kun monia ilahduttaa, sattuu vapauttamaan
tuskan joita säkeeni oli hillinnyt.
Rakkaudelle ja surulle kuuluu kunnia säkeitten,
muttei sellaisten joita huvikseen luetaan.
Molemmat kasvavat omista lauluistaan,
sillä molempien saavutukset lauluissa julkaistaan,
ja minä, joka olin kaksi narria, kasvan kolmikon.
Joka vähän on viisas, paras narri on.
John Donne
Nouseva aurinko
Vanha hosu houkka, kuriton aurinko,
miksi sinä näin
läpi ikkunoiden ja verhojen hapuilet meitä?
Sinun mielesikö mukaan pitää rakkauden ajan käydä?
Vanha pedantti haahka, painu kiusaamaan
nyreää kisälliä ja unista koulupoikaa,
painu kertomaan hoville, että kuningas matkustaa,
käske muurahaisten sännätä virkojensa perään;
rakkaus, yhtä kaikki, ei ilmoista ajoista tiedä,
ei tunne tunteja, päiviä, kuukausia, noita ajan riekaleita.
Säteesi niin komeiksi ja voimakkaiksi
miksi luottaisit?
Silmänräpäyksellä voisin ne pimentää,
vaan niin pitkään en tahdo häntä silmistäni päästää:
jos naiseni silmät eivät sinua vielä sokaisseet,
niin katso, ja huomenna, myöhempään, kerro
onko kumpikaan kaukainen Intia
siellä minne ne jätit, vai makaavat täällä kanssani.
Kysy kuninkailta, joita eilen näit,
ja kuulet, Kaikki tähän sänkyyn sulkeutuu.
Naiseni kaikki valtakunnat on, ja valtiaat minä,
mitään muuta ei ole.
Meitä leikkivät ruhtinaat vain; tähän verrattuna
maine jäljittelyä on, vauraus alkemiaa.
Olet aurinko puoliksi niin onnekas kuin me,
kun maailma nyt näin tiiviiksi kiteytyy;
ikäsi kaipaa rauhaa, ja koska toimenasi on
maailmaa lämmittää, se meitä lämmittämällä hoituu.
Paista meille, ja paistat kaikkialle;
tämä sänky on keskipisteesi, nämä seinät ratasi.
John Donne
Perintö
Viimeksi kun kuolin, ja, rakas, minä kuolen
niin usein kun luotasi lähden,
olkoon vaikka vain tunti sitten
– ja rakastajan tunti on täysi iäisyys –
yhä muistan, että
jotain sinulle lupasin, ja jotain jätin;
sillä vaikka kuolin – se minut toi – voin olla
oman itseni toimeenpanija ja perintö.
Kuulin sanovani, “Kerro hänelle pian,
että itseni,” siis sinä, en minä,
”minut tappoi,” ja kun tunsin kuolevani,
puolestani pyysin viemään sydämeni;
mutta minä, paha kyllä! en sellaista löytänyt;
kun revin ja kaivoin sieltä missä sydämen piti olla,
minut toistamiseen tappoi, se että minä,
uskollinen eläessäni, viimeisessä tahdossani sinut petän.
Silti löysin jotain sydämenkaltaista,
vaikka se oli tahrainen ja hiirenkorvilla;
se ei ollut hyvä, se ei ollut paha,
se ei ollut yksin kenenkään, ja monen osittain;
niin hyvältä kuin taiten tekemällä saa
se näytti, ja siksi menetyksemme on surkea.
Aioin lähettää tämän sydämen omani sijasta,
mutten voinut siihen kajota, se oli omasi.
John Donne
Kuume
Voi! Älä kuole, tai muuten alan vihata
kaikkia naisia siksi, ettei sinua enää ole,
silloin en voisi sinuakaan ylistää,
kun muistan että olit yksi heistä.
Mutta ethän sinä voi kuolla, tiedän sen;
kuolla on jättää tämä maailma;
mutta kun sinä jätät tämän maailman,
haihtuu koko maailma hengityksesi mukana.
Tai jos, kun sinä, maailman sielu, menet,
ja maailma jää, se on vain sinun ruumiisi;
hienoimmat naiset ovat vain aaveitasi,
vain kurjia matoja parhaat miehetkin.
Eivätkö toraisat koulukunnat, jotka pohtivat
mikä tuli tulee maailman polttamaan,
kyenneet tämän tiedon perään nousemaan,
että se voisi olla sinun kuumeesi?
Ethän sinä kuitenkaan voi näin hiipua,
tai kauan enää kärsiä tätä kidutuksen piinaa,
sillä enemmän sinussa huonoa tulisi olla
ruokkimaan tätä kuumetta enää kauemmin.
Vain meteoreja ovat nämä polttavat aallot,
ei niiden materia kovin paljoa kestä;
ja sinun kauneutesi, ja kaikki sinussa
ovat maan muuttumaton kamara.
Kaikki silti vain mieltäni on, se sinuun kiinnittyi,
vaikkei se sinusta voi kiinni pitää;
mieluummin sinut olen hetken aikaa omistanut,
kuin kaiken muun saanut ainiaaksi.
John Donne
Kirous
Joka arvaa, ajattelee, tai uneksii tietävänsä
kuka lemmittyni on, se kiroustani vapiskoon;
vain loven lompakkoon
hän tylsän huoran rakkaudesta saa,
ja vihollisilleen heikkoutensa paljastaa;
pilkatkoon häntä se, jota kaikki muut pilkkaa,
kieltäköön muille sen, mitä tälle lupaa,
pelätessään, hävetessään syntyvää jupakkaa.
Hulluutta olkoon huolensa, rajuja kramppinsa,
kärsiköön tiedosta kenen vuoksi kärsii kuntonsa,
älköön omatuntonsa
häntä piinatko, vaan julkisuus, ja katukoon, mutta
älköön syntejänsä, vaan että teki niitä naisen kanssa;
tai ihailkoon hän tämän rouvan hyveellisyyttä,
joka vihaa hänessä vain mieskyvyttömyyttä,
olkoon nainen ja järki hänelle samaa köyhyyttä.
Uneksikoon hän rikoksen, ja myös uskokoon sen,
niin että tunnustaa ja hänet siitä hirtetään
ja todisteet hävitetään;
omat poikansa, joista omia ei yksikään,
tulevat häneltä vain huonon maineen perimään;
tai olkoon hän kärsinyt jo niin kovasti satiaisistaan,
että jo mieluummin olisi loinen loisessaan,
pakottakoon köyhyys hänet itsensä ympärileikkaamaan.
Kaikki noitien myrkky, pelurien viha,
se mitä tyranni ja alamaiset toisilleen toivovat,
se minkä kasvit, kivet, pedot, linnut, kalat
voivat tuottaa, kaikki ne vaivat
joista profeetat ja runoilijat puhuvat,
sen minä säännöllisinä annoksina suon tuolle
miehelle; sillä jos hän sattuisi nainen olemaan,
luonto minut jo ylitti häntä kirotessaan.