Jano-lehti

Runouslehti kaikille

#1 numero. Teemana aika...

Runot, jotka mätänevät rauhassa.

Kári Tulinius
Kulttuurimme tulisi olla kirjoitettu vedellä tuuleen! katoavaisen runouden puolustuspuhe.

Muutama vuosi sitten minua pyydettiin kirjoittamaan manifesti. Ei, se ei ole ihan totta. Muutama vuosi sitten minua pyydettiin kirjoittamaan suunnitteilla olevaan manifestiin luku taiteista ja kirjallisuudesta. Pitäisi ehkä mainita, että ryhmän jäsenet eivät halunneet esiintyä nimillään, mutta minun salanimeni kirjoitettiin lukuni eteen eikä se ollut sen salaisempi kuin että se löytyi oitis, kun salanimi googlattiin. Joka tapauksessa, manifestin tekijät reagoivat siihen, että ympäristö on vaarassa ihmiskunnan tähden. Manifestin tuli luonnostella uutta, vihreämpää yhteiskuntaa. Manifesti oli netissä kuukauden, sitä levitettiin mahdollisimman laajalle ja sitten se pyyhittiin pois.

Päätin kirjoittaa taiteesta ja kirjallisuudesta lähtien siitä, että kulttuurintuotanto olisi saastetta. Manifestikappaleeni alkoi näillä sanoilla: ”Maailman museot ja kirjastot ovat täynnä taidetta, jota kukaan ei rakasta. Samoin ovat hautausmaat täynnään taiteilijoita ja kirjailijoita, joita joskus rakastettiin ja ihailtiin, mutta jotka ovat nykyisille ohikulkijoille vain nimiä hautakivissä. Ihmisruumis lahoaa ja palauttaa molekyylinsä luonnon kiertokulkuun. Samaa ei voi sanoa teoksista, joita he ovat jättäneet jälkeensä. Heidän taiteensa ja kirjoituksensa merkitsivät aikalaisille paljon, mutta nykyisin ne vievät lähinnä tilaa ajatuksissa ja reaalimaailmassa. Jokainen, joka on kierrellyt museon tai kirjaston varastotiloissa, ei voi kuin ihmetellä esiäitiemme ja -isiemme jälkeensä jättämän kulttuuriroinan uskomatonta määrää.”

Tämä on metafora ja siten fiktiota. Mutta kuten moni muukin metaforan käyttäjä, haltioiduin ajatuksesta, vaikka siinä olikin useita heikkouksia. Manifestissa en ehdottanut kaiken hävittämistä, päinvastoin korostin, että nykyajan ihmisen velvollisuus on säilyttää se mikä haltuumme on uskottu, mutta kehotin taiteilijoita ja kirjailijoita luomaan taidetta ja tekstejä, joiden kuuluisikin hävitä ja jotka saisivat häviämisestä merkityksensä. Myöntäisivät kaiken katoavaisuuden eivätkä pelkäisi kuolemaa. Kulttuurimme tulisi olla kulttuuri, joka on kirjoitettu vedellä tuuleen. Päätin kirjoitukseni kehotukseen: ”Iloitkaa, sillä kuollessamme meidät unohdetaan!”

Tämä kirjoittamani manifestin kappale ei noussut tyhjästä. Olin pitkään seuraillut Bruce Sterlingin kirjoituksia suuntauksesta, jota hän kutsui Viridian Designiksi. Ryhmä, joka pyysi minua kirjoittamaan kanssaan, kuuluu samaan teknologiamyönteisten ympäristönsuojelijoiden joukkoon. Eräs Sterlingin perusajatuksista on, että taiteen ja muotoilun tulisi sisältää oma häviämisensä. Peräsin samaa.

Tässä muutaman vuoden takaisessa tekstissäni oli perustavanlaatuinen puute: samalla, kun viittasin itsensä tuhoavan taiteen pitkään perinteeseen, en kyennyt esittämään yhtään todellista esimerkkiä itsensä tuhoavasta kirjallisuudesta. Sterlingin ystävä kirjailija William Gibson oli tosin kauan ennen Viridian Designin aikoja kirjoittanut isänsä muistoksi itsensä hävittävän runon, joka julkaistiin tietokonelevykkeellä. Joka lukukerran jälkeen runon piti pyyhkiä alin rivi pois. Tämä kokeilu kuitenkin epäonnistui tyystin, sillä ennen pitkää hakkerit olivat kaivaneet tekstin esille ja julkaisseet sen netissä.

Tekstin ongelma on, että sitä on helppo kopioida ja levittää. Siten sitä on vaikea hävittää. Esimerkiksi manifestiamme on yritetty hävittää kaikin voimin, mutta sen voi vieläkin löytää netistä, jos etsii käyttäen oikeita polkuja.

Silti löytyy kirjallisuutta, joka tuhoutuu ja häviää kirjailijan tahdon mukaisesti. Kiinalainen kuvataitelija Song Dong on pitänyt päiväkirjaa vuodesta 1995 alkaen. Se ei ole mikään tavallinen päiväkirja. Kirjaksi sidottujen paperisten sivujen sijaan hän käyttää päiväkirjanaan kivipaatta. Ja musteen, grafiitin, veren tai muun kirjoittamiseen liittämämme nesteen sijasta hän käyttää ajatustensa kirjaamiseen vettä. Hänen sanansa alkavat haihtua jo hänen kirjoittaessaan niitä. Itse olen kirjoittanut runon puunkuoreen, jonka ystävättäreni kiskoi kaatuneen pyökin rungosta. Luin runon taidenäyttelyssä ja vein kuoren sitten takaisin pyökin luo, kiinnitin sen paikoilleen ja palautin runon luontoon, missä se sai lahota.

Kirjoittakaa runoja vedellä. Kirjoittakaa runoja lehdille, antakaa niiden pudota ja lentää pois. Antakaa auringon haalistaa kirjaimenne. Lausukaa runojanne kaukana kaikista tallennuslaitteista. Älkää kaikkia runojanne, mutta mielenmaisemille on hyväksi luoda runoja, jotka saavat lahota rauhassa ja palauttaa molekyylinsä mielen luonnolle.

Kári Tulinius

Kirjoittanut: Kári Tulinius

Käänös:Tapio Koivukari

Kuvat: Kári Tulinius

Kommentoi artikkelia Facebookissa

Kommentoi sähköpostitse: toimitus@janolehti.fi

Muut Jutut Jano #1

Jano - runouslehti kaikille: www.janolehti.fi