”Itä on itä, länsi on länsi eivätkä ne koskaan kohtaa”, kirjoitti Rudyard Kipling runoonsa The Ballad of East and West (1889). Jollen tietäisi, arvelisin satusedän käsitelleen runossaan länsimaista kuvan ja sanan välistä juopaa. Kuva viihtyy yleensä omassa lokerossaan, teksti omassaan.

Lapset sekoittavat elementtejä huolettomasti keskenään, mutta koulussa tapa karsiutuu. Kirjat luetaan ja kirjoitetaan ”kuten kuuluu”, tekstiä ja lähinnä vain sitä sisältävinä kirjoina. Jos muita elementtejä on mukana, ne on eroteltu selkeästi. Graafisessa suunnittelussa vallitsevat Hollywoodin näkymättömän leikkauksen estetiikkaa muistuttavat selkeysihanteet: jos siihen ei kiinnitä huomiota, kaikki lienee kunnossa.

Tähän on sekä historiallisia että käytännöllisiä selityksiä. Kirjapainotekniikan keksimisen myötä kirjoista katosivat ensin tekstaus, käsin tehdyt ja usein hyvin viitseliäästi toteutetut anfangit eli isot alkukirjaimet ja muut selkeämmin kuvalliset elementit. Vanha käsin tekemisen perinne muuttui lähes tarpeettomaksi.

Lukutaidon levitessä kuvat vähenivät ja jäivät lähinnä lastenkirjoihin. Jos kuvituksia oli kuten Gustave Dorén (1832–1883) kuvaraamatussa tai muissa merkkiteoksissa, ne erotettiin ulkoasullisesti selkeästi varsinaisesta tarinasta. Yhtäältä syntyi kuvittajien ammattikunta, toisaalta monet klassisen sivistyksen vaalijat suhtautuivat kuviin epäillen.

Sekä kuvan että sanan suvereenisti hallinneita taiteilijoita on ollut Suomessa aina vähän. Tämä johtuu arvostuksen puutteesta ja fakkiintuneisuudesta, mutta myös kahden lajin vaikeudesta. Harvasta on sekä piirtämään että kirjoittamaan. Raja-aidat ovat yllättävän korkeita ylitettäväksi edes matalimmasta kohdasta, portista harva hennoo kulkea.

Ilmeisinä esimerkkeinä tunnetuista kirjailija-kuvittajista tulevat nopeasti mieleen Tove Jansson ja Henrik Tikkanen. Hekään eivät kuitenkaan herenneet sopimattomiksi: kuva pysyi kuvana, teksti tekstinä. Kahden elementin sekoittaminen on vielä harvinaisempaa kuin erillinen ura kahden lajin parissa.

Tekstin nostaminen muiden elementtien yläpuolelle aiheuttaa ongelmia. Pahimmillaan se voi muuttaa jälkikäteen koko teoksen ja kaventaa sen mahdollisia tulkintoja. Kirjapainotaidon, sanan ja kuvan välisen yhteyden poikkeuksellisen hyvin ymmärtänyt William Blake (1757–1827) julkaisi runonsa alun perin itse, yhdistämällä käsin tekstaamiinsa säkeisiin kuvituksia ja tyylikkäitä initiaaleja.

Me liikaviisaat lukiolaiset luimme Blakea paljaaltaan, suomennosten ja englanninkielisten koottujen laitosten, siis tekstien kautta. Hänen kirjoistaan myöhemmin julkaistut näköispainokset osoittavat kuitenkin, että kyse on nimenomaan kuvateoksista, joissa sana ja kuva kohtaavat, eikä yhtä ole ilman toista, koska yksi sisältyy siihen toiseen ja päin vastoin. Monistettavuuden, yleisön ihanne kohtasi käsinkirjoitetun taiteen yksilöllisen ilmaisun.

Blakella jo tekstaus yksinään vei runot lähemmäs kuvataiteellista ilmaisua. Tekstin henki näkyi tekstauksessa. Tekstistä tuli tietoisesti kuva. Niin, perusasia jota emme yleensä ajattele: teksti on aina myös kuva. Tarkastelemme esimerkiksi Rosa Liksomin Roskaa-kirjan (WSOY, 1991) ja Aulikki Oksasen Piispa Henrikin sormen (WSOY, 2004) sivuja ensin kuvina.

Oksanen on hyvä esimerkki sanan ja kuvan yhdistämisestä, joskin hyvin erilainen kuin William Blake. Jo leikkimielisesti 1960-luvun Suomea parodioinut Emilia ja Suomi (Kirjayhtymä, 1967) koostuu lyhyistä kuvakertomuksista. Oksanen piirsi sivulle yleensä yhden kuvan, välillä tekstillä ja välillä ilman. Nykyisin teosta kutsuttaisiin ilman turhaa skolastiikkaa sarjakuvaksi, kun taas tuolloin kirjan liepeessä luki vain, että ”Oksanen on itse kuvittanut kirjansa”.

Myöhemminkin Oksanen on kokeillut pelottomasti. Tästä näkökulmasta hänen tuotantonsa kulminoituu Piispa Henrikin sormeen (2007). Se muistuttaa puhtaasti olemassaolollaan, miten asiat eivät yleensä ole. Muistelmateos ei pitäydy sanoissa tai kuvissa, vaan taiteilija sekoittaa pitkiä kaunolla kirjoitettuja pätkiä, runoja, piirroksia ja valokuvia. Hän tulee siis toimineeksi ihmismuistin tavoin katkelmallisesti, mikä on poikkeuksellista. Ei näkymätöntä leikkausta, ei sujuvalukuista ladottua tekstiä. Tekniikka toimii: Oksanen päästää lukijan sukunsa menneisyyteen ja omaan nuoruuteensa. (Lue myös Veikko Halmetojan tekemä haastattelu Aulikki Oksasesta kuvataiteilijana.)

Mitä railot lajien välissä käytännössä merkitsevät? Väleihin putoamista. Jos menee Helsingin kirjastoihin etsimään Tiina Pystysen teoksia, ne eivät ole siististi yhdessä tai edes kahdessa paikassa. Lemmentanssit (WSOY, 2009) on luokassa 613.6 (seksologia), Runousoppi (WSOY, 2004) luokassa 811 Suomenkielisen kirjallisuuden historia ja tutkimus. Voimakkaasti kuvin kertova Ystävänä yksinäisyys (WSOY, 1997) on päästetty arvokkaasti kertomakirjallisuuden puolelle, siinä missä täysin kuvaton Häpeähäkki-romaanikin (WSOY, 2000). Ihminen tunkee kirjoituksesta lihana ulos (Weilin + Göös, 1987) päätyi kuvituksista huolimatta runoihin. Pystysen uusin kirja Jos lintu ei laula sinulle, laula sinä linnulle (WSOY, 2013) ei sentään sijaitse aforismien ja mietelauseiden luokassa kuten nimi vihjaisi – vaan on löytänyt kotinsa tällä kertaa sarjakuvahyllyiltä.

Tulkitsen parhain päin: Pystysen teokset ovat kokonaisvaltaisesti kaikkea. Varsinkin hänen 2000-luvun kirjansa ovat vahvoja typografian, kielen ja kuvakielen sekoitelmia. Pystysen ajattelussa ihminen sekä näkee että lukee kirjat. Teksti on aina myös visuaalista ja tässä tapauksessa erityisen voimakkaasti. Kielen abstraktioiden rinnalle tulee konkretia: kuvat. Voi käydä toisinkin päin: kieli voi tuntua liiankin selkeältä ja yksitulkintaiselta, jolloin kuva tuo lisää tulkinnan varaa.

Monenlaiseen ylenkatseeseen tottunut sarjakuvaväki ei välttämättä ollut sen avarakatseisempaa. Olin Suomen sarjakuvaseuran hallituksessa 14 vuotta ja samalla mukana Puupäähattu-palkinnon keskusteluissa. Muistan, kun Tiina Pystystä ehdotettiin palkinnon saajaksi 2000-luvun alussa. Kokonainen huone hiljeni vaivautuneena, eikä keskustelu edennyt sen pidemmälle. Vuonna 2010 aika oli kypsä. Sukupolvi oli vaihtunut välissä ja sama aaltopituus löytynyt, lopulta. Päätös tuntui suorastaan läpihuutojutulta, ja Pystynen sai hyvin ansaitsemansa palkinnon.

Parissakymmenessä vuodessa moni muukin asia on muuttunut. Kirjojen painokulut ovat alentuneet merkittävästi, mikä helpottaa kustannuspäätöksiä. Ehkä myös ikiaikainen kuvan ja sanan vastakkainasettelu on hiukan hälventynyt. Television ja tietokonepelien parissa kasvaneet sukupolvet sekoittelevat kuvaa ja sanaa, itää ja länttä fuusiokeittiön hengessä. Kuvarunouden (vispo) kaltaiset liikkeet muistuttavat kuvan ja sanan yhdistämisen mahdollisuuksista.

Ehkä suuret virtaukset kertovat myös jotain Jyrki Heikkisen tuotannosta. Kuopiolainen Heikkinen (s. 1958) on tehnyt pitkän uran sanan ja kuvan maailmassa. Hän piirsi ensimmäiset julkaistut sarjakuvansa Oriveden opistossa jo vuonna 1979 ja sen jälkeen Komposti- ja Kannus-lehtiin. Heikkisen ensimmäinen runokokoelma, Riemupolitiikan hautajaiset (Karisto), ilmestyi vuonna 1984.

Toistakymmentä vuotta jatkunut julkaisutauko loppui koti-isyyteen, joka herätti taiteilijan unestaan. Syntyi tarinoita, joissa arki on usein tavalla tai toisella mystinen ja suorastaan pyhä. Ihmiset koettavat selviytyä päälle vyöryvästä todellisuudesta, heikkouksistaan huolimatta.

Kohotetun arjen lisäksi Heikkisen taiteellista tuotantoa jäsentää humaani ihmiskäsitys. Hän kuvaa usein syrjäkylillä tai lähiön uumenissa asuvia ihmisiä. He kulkevat alituiseen kumarassa: maailman tuiverrus on painanut vinoon. Voimakasta yleistematiikkaa korostaa persoonallinen, kulmikaskin piirrostyyli. Mieshahmot ovat kolhittuja ja kulmikkaita: eivät osaa joustaa vaan rikkovat itsensä perinteisen miehen malliin.

Vahvimmin tämä näkyy Heikkisen ensimmäisessä pitkässä sarjakuva-albumissa, Punajäkälässä (Asema, 2005). Albumi kuvaa Aulista, joka uskoo potevansa punajäkälä-nimistä ihotautia ja pelkää taudin vievän puhekykynsä ja muistinsa. Hän päätyy Savosta Sotkamoon suoristamaan hautakiveä. Matka vie pohjoiseen, mutta yhtä lailla muistiin ja outoihin näkyihin.

Kuvakieli vahvistaa tarinoiden houreista tunnelmaa. Koukeroiset piirrokset ovat erittäin orgaanisia. Harmaat laveeraukset antavat niille syvyyttä. Vänkyrät viivat tuovat mieleen käkkärämännyt. Perspektiivit retkottavat, ja anatomia on säkkimäistä.

Heikkinen on sekä runoilija että sarjakuvapiirtäjä. Silti hän piti ilmaisumuodot vuosikausia erillään toisistaan: ei alkanut sen paremmin kuvittaa runojaan kuin täyttää sarjakuviaan säkeillä. Punajäkälä on muodoltaan aika perinteinen, selkeästi sarjakuva. Runokokoelmista kuten U pui uje muista (Otava, 2002) ja Pois voihke ja valituksesta (Otava, 2004) voi sanoa samaa, muutettavat muuttaen.

Loppuvuodesta 2006 Heikkinen alkoi kirjata luonnoskirjaan havaintoja elinympäristöstään ja päästi ilmaisunsa aiempaa vapaamuotoisemmaksi. Päiväkirjamaisen säännöllisesti piirretyistä luonnoskirjoista syntyi kaksi kuvarunokokoelmaa – Kiitosvirret + ylistyslaulut (2008) ja Apua on tulossa (2010). Lopputulos on irtonainen ja jopa radikaali. Heikkisen taide ei aiemminkaan pyrkinyt selkeään tarinallisuuteen vaan maailman kuvaamiseen fragmentaarisesti, hetkien ja tilanteiden kautta.

Heikkisen kuvarunokokoelmissa ilmaisu ja sisältö ovat keskinäisessä sopusoinnussa: kieltä ja kuvakieltä ei erota toisistaan. Kahden erotetun yhdistämisestä syntyy jotain aidosti uutta ja ainutlaatuista.