Tulenkantajat-lehden tekijät halusivat luoda korkeakulttuurin rinnalle jotain elävää, aistillista, nopeaa. Runon "vallattomuus" näkyi 1920-luvulla vapaan mitan murtautumisena esiin. Nyt, kohta sata vuotta myöhemmin median ja tekniikan murros muuttaa myös runoilmaisua. Miten? Ennustamattomasti. Minkä tahansa muodon se saa, sillä on perinteen pitkä laahus. Ja lyyrillinen on tämäkin murroskausi. Runokirjoja ilmestyy Suomessa enemmän kuin koskaan. Siitä ei kannata olla huolissaan: runo myllää multaa ja aluskasvillisuutta, niin sen tuleekin tehdä.

Vuonna 2013 runouslehti voi paperin sijaan ilmestyä tabletin tai matkapuhelimen näytölle. Runo on suusta suuhun kulkevien säkeitten ja painettujen rivien lisäksi rätisevää runovirtaa, videorunoja, hakukonerunoutta. Mutta runon ytimessä on sama uutta etsiskelevä ja vakaantumaton olio kuin ennenkin. Runo on muotoaan muuttava ja arvaamaton, kirjallisuuden kasvukärkeä, laboratorio, jossa räjähtelee.

Romaani voi olla sika, joka sulattaa kaiken eteensä sattuvan, mutta runo on hevonen, joka laukkaa yli rajojen. Siivekäs suomenhevonen, lentävä työjuhta, kepeäjalkainen sotaratsu, olento joka ei voi elää samaa todellisuutta kuin muut, mutta elää silti.

Jano kasvoi uteliaisuudesta. Halusimme lisää keskustelua runosta, tuimaa keittoa, lisää ryytiä. Halusimme törmäyttää erilaisia ääniä ja ajanjaksoja. Otaksuimme, että törmäyksissä ja kohtaamisissa syntyy uutta. Tässä numerossa runo kohtaa elokuvan, kuva kohtaa sanan, nykyruno kohtaa perinteen. Minä kohtaan sinut.

Ensimmäisen Jano-lehden toimituskuntaan kuuluu viitisentoista kirjailijaa ja kulttuurialalla työskentelevää tekijää. Toimituskunta elää ja muuttuu joka lehden myötä. Seuraava Jano-lehti ilmestyy huhtikuussa.

Tervetuloa, lukija.