Olisimme voineet lisätä ymmärrystä, oikoa tai vahvistaa ennakkoluuloja. Haastattelu oli hyvällä alulla, kun kokeellinen katosi. Pulisen jo syntymään ehtineet ajatukset yksinäni niin kuin radiotoimittaja kopissaan.

Näitä olisin kysynyt kokeelliselta runoilijalta: oletko kokeellinen? Mistä tiedät olevasi? Miten kestät muiden näkemyksiä runoistasi, tulkintoina kritiikeissä tai näyttämöllä esitettyinä? Miten media on sinua kohdellut? Millaisiin nykyrunon ennakkoasenteisiin olet törmännyt? En oikein kestä kokeellista runoa – antaisitko lukuohjeen siihen tarttumiseksi? Voiko kokeellista runoa ymmärtää? Saako sitä ymmärtää? Onko kritiikillä-lukijalla-vastaanotolla mitään väliä? Jollei ole, miksi julkaiset, mikset kirjoita salaa? Mikä yhdistää meitä kirjoittajina, sinua ja minua?

Mitähän kokeellinen olisi kysynyt minulta? Voi olla, ettei hänellä ole väärin- saati oikeinkäsityksiä. Siksi availen niitä ennakkoluuloja, joita tiedän olevan olemassa.

Tausta: olen julkaissut esikoisrunokokoelmani Pulu uis vuonna 2000, viimeisimmän Aapine-teokseni äskettäin, runot ja kolumnit lounaismurteella, tietokirjallisuutta pitkällä suomella. Neljä äänikirjaa, viisi runokiertuetta. Olen pysyvyyttä rakastava: en luovu muistoista, en murteesta, en siitä käsityksestä, että ennen oli paremmin. Olen levoton: olen vaihtanut kustantajaa, ohjelmatoimistoa, rakkaita ja asuinpaikkaa.

Ennakkoluuloja, joihin olen törmännyt: Aina aurinkoinen Heli ei liene koskaan huonolla tuulella. (Uuuuh! En viitti sanno tähä mittä). Runoilija on kovaksikeitetty businessnainen. (Olen vähävaraisesta perheestä lähtöisin. Kun ei ole selkänojaa, on pidettävä ryhti itse. En allekirjoita mitä tahansa sopimusta. Olen silti korkeintaan viiden minuutin muna). Laaksonen himoaa lehtien kansiin. (Jokainen kansijuttu nolottaa, oman naaman näkeminen lehtihyllyssä on moderni häväistyspaalu). Kansankielellä ei voi kirjoittaa vakavasti. (Näin sanoivat ruotsinkieliset Suomen rahvaan kielestä 1800-luvun alussa). Kirjoitan murteella kikkaillakseni ja keekoillakseni. (Aivan samoin kuin Westö kirjoittaa ruotsiksi kikkaillakseen ja Hotakainen suomeksi keekoillakseen). Teksteissäni, kuten murreteksteissä yleensäkään, ei ole mitään sisältöä, murre vain. (Hmm. Voiko muotoa olla ilman sisältöä? Laitan tähän yhteyteen vain runoni):

Luulojen purkua: Mielelläni kirjoitan itseeni kohdistuvia luuloja pois, vaikka ennakkokäsityksiä voi oikoa kai vain tapaamalla luulija kasvotusten. Ei ihminen oikeammankaan kuvan jälkeen aina syöksy tykkäilemään. Kestän sen, että kirjoistani, kielestäni ja hahmostani ei pidetä. On kirjallisuutta, jonka kanssa itsekin tylsistyn tai vieraannun. Mutta se kyllä sieppaa ja suivaannuttaa, jos runoistani ja persoonastani tehdään varma päätelmä lukematta ja tutustumatta.

Joku on julistanut, ettei ole lukenut runojani muista kuin maitotölkkien kyljistä. Ja niin kuin me Kirsi Kunnaksen kanssa puhuimme pitkää puhelua ja päätimme molemmat olla lähtemättä Valion runomaitokampanjaan! Joku toinen inhoaa netissä kiertävää tunkkaista tekstiä Naise elämää, väsännyt kuulemma Heli L. Kirjoittaja on kyllä Karoliina Koskinen, mutta nettiin lykättyä väärää tietoa on yhtä vaikea saada ongittua pois kuin lossinpartaalta mereen limpskahtaneita auton avaimia. Joidenkin mielestä Mitä Suomi lukee -listalle nousseet ovat Mitä itseään kunnioittava älykkö ei avaa -kirjoja.

Ennakkoluulojen synnystä: Uskomukset muodostuvat tiedon, asenteiden ja huhujen sirpaleista ja oman mielikuvituksen täydennystyöstä. Omilla somesivuilla voi itse yrittää huudahdella, että ”ei see nii ollu!”, mutta perinteinen media on edelleen avainasemassa. Toimittaja on viestin viejä, valon kantaja, vastuussa paljosta.

Median murros – polvilleen putoaminen – on varmaankin kaikille ajatteleville ihmisille suru. Kirjailijoille ja muille taiteilijoille laadun huononnus on dramaattinen. Kolmentoista vuoden kirjailijana olon aikana ehdin jo tottua siihen, että toimittaja on usein myös mentori ja maailmanselittäjä. Hyvissä haastatteluissa ja arvioissa opin katsomaan omia kirjojani toisten silmin ja toisten kirjoja omin silmin, opin runoudesta, lukijoista ja itsestäni. Nyt on kuin rakas työkaveri olisi muuttanut Sveitsiin ja kävisi vain joulun alla moikkaamassa. Onneks eres sillo!

Pienet erikoislehdet ja -sivustot pitävät laatunsa isojen mediatalojen lehtiä paremmin, mutta itse taidan olla erikoislehdille liian yleinen, kassilohi valtavirrassa. Vuoroin vieraissa: yritin vuosikaupalla oppia pitämään Tulesta&Savusta, mutta lopulta luovutin. Sen eriskummallisuus näyttäytyi minulle enää umpimielisyytenä.

Tänä vuonna minua haastattelemaan tulleista kaksi on lukenut uuden kirjani, kirjojani yleensäkään. Olen lähettänyt teoksia etukäteen, painottanut: kasvotusten en voi lähimmillekään kertoa niistä asioista, jotka näyttäytyvät runoissani. Lue, pliis.

Ennen määriteltiin maailman nopeimmaksi liikkeeksi isoäidin ranteenheilaus, kun hän saa tilaisuuden näyttää lapsenlapsensa kuvaa kukkarossa, nyt tarjoaisin uutta vertauskuvaa. Sekunnin murto-osissa mitataan se aika, kun himpulahaastattelija vaihtaa puheenaihetta kirjailijan alkaessa puhua tuotannostaan. Ei ole oma toiveeni päästä puhumaan virkkausharrastuksestani, mutta näköjään puhun kuitenkin, hyvänsuovaksi kasvatettuna, kirjoittamisella itseni elättävänä, näkyvyyttä tarvitsevana.

Toimitustyön heppoistuminen saattaa olla vain kirjailijan itsekäs murhe, mutta riittääkö nykylaatu lukijallekaan? Kerron tapauksen tältä syksyltä. Iltapäivälehden edustaja tulee lavan taa kymmentä minuuttia ennen keikkaa. Henkilökuvaa tehtäisiin. Pääni on jo tulevassa esityksessä, tavallistakin yksioikoisemmassa tilassa. ”Käy sit ainaki mun kotosivuil, ettet minkä Wikipedian tiatoje varas ol.” Eihän mitään Wikipediaa, hehe, mulla on tämä Me naisten haastattelu pohjana. Kolme pientä kysymystä olisi. Mitenkäs remontti etenee? Sinulle kuulemma ei tuo ruoanlaitto maistu? Oletko ajatellut hankkia lapsia? ”Antteks mut munt kuuluteta nyy laval.”

Ehkei kokeellinen olisi tahtonut tietää mitään tällaista? Näköjään ainakin huokailin paljon yksin puhellessani. En silti yritä vaipua romanttiseen epätoivoon. Päällimmäisenä tunnen onnea siitä, että minulla on sisäinen, lapsellisen intomielinen maailmani, metsä joka ei muutu, kieli joka muuttuu, tie joka vie, ne toimittajat, kirjoittajaystävät ja vaelluskumppanit, joilla vielä valo palaa –  ja rakkaat lukijat, kuulijat. Sen tähren kirjotan ja kirjotan, ain ko tule miäle, mää kirjotan, äirinkiälel taik isän-.